Yritetään uudelleen eli Eteenpäin sanoi mummo…

Tuossa jo aloittelinkin uutta blogia, mutta se jäi, kun maailma alkoi ensin vaikuttaa hiukan harmaalta ja sitten varsin mustalta.

Luojan kiitos Pakkaus voi sentään hyvin ja yhtä tomera kuin aina ennenkin. Kaikki muu meneekin sitten päin helvettiä, joten ehkä uusi blogi ei ainakaan ihan alkuun ole mitään kevyttä kesälukemista.

Eli katsotaan, mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Mielellään ottaisin jo jotain positiivisiakin uutisia. Huonoista ja hyvistä uutisista siis uudessa blogissa Eteenpäin sanoi mummo…

Ja Pakkaus pysyköön Pakkauksena - vaikka Makkoseksi häntä joskus kutsunkin.:)

Se on nyt Makkonen - ja uudessa blogissa!

No johan kesti tämä tauko!

Takana on tiukkaa perehtymistä uusiin hommiin, satoja kilometrejä Lahdesta Hämeenlinnan seudulle ja takaisin ja kymmeniä kiloja, jotka on kerätty autonpenkillä persettä makuuttamalla. Kun en enää nähnyt sumuisella, loskaisella ja pimeällä tiellä mitään ja otin kolmet ylinopeussakot, luovutin ja hankin vuokrakämpän.

Sitten tuli ikävä.

Joten Pakkaus tuli perässä. Nyt on kipuiltu pahimmat muuttokivut, vietetty ensimmäiset kaverisynttärit ja minä olen lihonut entisestään, kun olen huomannut, kuinka hauskaa on leipoa muffinsseja yhdessä. Kun en kerran osaa pelata jotain Kimbleä tai koota legoja, minusta on tullut leipuriäiti. Sellainen, joka antaa Pakkauksen rikkoa munat (ja munankuoret) kulhoon, kaataa jauhoja pitkin lattiaa ja sitten - nam nam, mussuttaa niitä tekeleitä (olen jo aika taitava, viimeksi vain puolet muffinsseista pursusi ulos vuoista).

Ukko sen sijaan on edelleen Lahdessa. Sillä puoli vuotta siitä, kun sain uuden työpaikan, tämä epeli sai työtarjouksen 20% työttömyydessä rämpivästä Lahdesta. Se on se Murphyn laki.

Koska tilanteemme on nyt aikas kimurantti ja aivan erilainen kuin ennen, ajattelin pistää taas uuden blogin pystyyn. Sen nimi on sitä, mitä Pakkauksen (jatkossa Makkonen, joksi hän kiusallamme välistä kutsumme oikeastikin) ja minun arkeni nykyään suurimmaksi osaksi on: YKSIN KAKSIN.

Tervetuloa seuraamaan. Tulette hämmästäytymään, mitä kaikkea nykyään osaan ja haluan tehdä. Ettekä hämmästy yhtään, mitä en vieläkään osaa tai halua tehdä.

ps. Pakkaus katsoi tarpeelliseksi juuri ilmoittaa toisesta päästä kämppää, että "Mää pieraisin äsken!"

http://yyhoona.blogspot.fi

Valheellista hiljaiseloa

Kuten varmaan olette huomanneet, olen viime aikoina ollut aika hiljaa. Se johtuu siitä, että minulla ei tunnu enää olevan millään aikaa oksennella näitä aivoituksiani (taikka Pakkauksen aivoituksia) eetteriin. Vaihdoin kesällä työpaikkaa ja se merkitsi yhteenlasketun työmatkan pitenemistä ajoajassa yhteensä yli 2 tuntiin entisen 20 minuutin sijasta. 

Niinpä kun tulen kotiin, olen aika valmista kauraa. 

Sehän ei tietenkään tarkoita sitä, ettei täällä sattuisi ja tapahtuisi. Viime aikoina Pakkaus on kunnostautunut erityisesti myrkynkeittäjänä. Kun pikkuämmän pitäisi olla nukkumassa, tapahtuu villejä. Me hyväuskoiset urpot istumme uutisten tai Netflixin ääressä, emmekä kuule mitään, mutta kun jossain vaiheessa valumme alakertaan, huomaamme, että Hugo Bossit, Aqualanit, Biothermit ja Sebastianit on kaikki tursuteltu mukiin tai kuppiin. Aikaansaannoksesta törröttää sitten yleensä hammasharja, jolla myrkkyä on hämmennetty sillä lailla urakalla, että koko paska on pitkin pöytiä. Välistä herään myös aamusta siihen, että penska haisee aivan sampoolle ja kun katson tarkemmin, on koko takaraivo täynnä Muumisampoolla aikaansaatua hiusmöhnää.

Mutta koska olen jo kokenut näissä kasvatusasioissa, en jaksa meuhkata asioista sen enempää - varsinkin kun on aivan tarpeeksi tekemistä herätä klo 6:30 (Saatana!).

Joten ilmoitan täten virallisesti, että tämä blogi elelee nyt ainakin toistaiseksi hiljaiseloa. Facebookiin saatan jotain viisauden hedelmiä jakaa, jos mieleen tulee. Ehkä sitten, kun/jos lähdemme koko porukalla muuttomatkalle landelle, palaan jälleen asiaan. 

Siihen asti tsemppiä ja hauskaa syksyä!

Jännittävä työpäivä - ja ne vähemmän jännittävät

Olen nyt kohta kuukauden ravannut täällä kaukomailla (70 km Lahdesta) töissä ja tekisi kyllä perkele mieli kysyä "Miksi oi miksi"? Työkaverit eivät vieläkään ole kunnolla valuneet työpaikalle tai jos ovat, he painivat kesän aikana tulleiden postien kanssa niin, että minä saan edelleen jököttää työhuoneessani yksin.

Niinpä olen kehittänyt työpäivästrategian, jolla täyttää tyhjät päivät.

Ensin selailen Hesarin, Iltiksen ja Ylen sivuja. Kun ne on selattu, siirryn ottamaan selvää erilaisista tärkeistä asioista, jotka minua milloinkin askarruttavat. Tällaisia asioita ovat mm. horoskoopit, sarjamurhaajien psykologiset profiilit, oma psykologinen profiili (= en tod.näk. ole sarjamurhaaja), erilaiset muurahaislajit (Vitun maamuurahaiset, kuolkaa!), Tuksun yhdyskuntapalvelu ja se, miksi Tauski on julkkis. Olen myös laskenut, kuinka paljon saisin eläkettä, jos jäisin työttömäksi nyt, 5 vuoden päästä tai 10 vuoden päästä (= kannattaa pysyä töissä), muuttanut verokorttia, tarkistanut tilitietoja ainakin kerran päivässä ja tsekannut, että kilpirauhaslääkettä on varmasti vielä saamatta.

Voitte siis kuvitella, että kun tätä on jatkunut kokonaisen kuukauden, sain megalomaaniset sävärit eilisen äksönistä, joka katkaisi puuduttavat Wikipedia- ja muut opinnot kertalaakista.

Istuin jälleen kerran perse hiessä penkissäni, kun huomasin jalkakäytävällä epävarmasti raahustavan ukkoraiskan rollaattoreineen. Seurasin tyypin koikkelehtimista suurella mielenkiinnolla, koska olin eksynyt hankkimaan tietoa erilaisista pistiäislajeista ja se papparainen nyt kuitenkin oli viihdyttävämpää seurattavaa kuin joku ampiaisten biologia. Juuri kun ukkeli oli pääsemässä minulta näkymättömiin, hän kaatui. Näytti siltä, että äijä astui toisen jalkansa päälle ja kellahti siitä sitten rollaattoreineen nurin. 

Ensin pelästyin, mutta kun huomasin isännän ylösnousemusyritykset, aloin epäillä, että epävarma askellus ei ollutkaan pelkästään sairautta, vaan  saattoi johtua liian runsaasta hellepäivän nesteytyksestä. Hetken aikaa katsoin, kun pappa parka yritti kammeta itseään ylös. Ensin yhdellä kädellä, sitten kahdella kädella ja lopulta päätään ja yläruumistaan voimallisesti heilauttaen. Yritykset olivat erittäin tuloksettomia ja täytyy tunnustaa, että tirskahdin pari kertaa erittäin sopimattomasti sitä souvia seuratessani. Samaan aikaan totesin kuitenkin, että ukkeli ei kyllä ilman apua ylös pääsisi, joten päätin löydä kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli ruveta sisar hento valkoiseksi ja ilmastoida samalla persparkaani. Kaverikseni hälytin työkaverin, joka yhtä lailla pitkästyi päätteen edessä. 

Sankarillisesti siis koikkelehdimme puskien lävitse paapan viereen, joka ilmiselvästi oli jo luovuttanut ja levytti kaatuneen rollaattorinsa kanssa pyörätien viereisellä nurmikolla silmät kiinni kuin olisi varta vasten siihen arskaa tullut ottamaan. Kysyimme, tarvitsisiko lepäilijä apua. Vastaukseksi saimme Kuningas Alkoholin voimakkaan aromin ja silmien siristelyä.

Tulkitsimme siristelyn myöntävänksi vastaukseksi ja aloimme kiilata ukkoa ylös, toinen toisesta kainalosta. Viinan lemu oli entistä kovempi. Kun sitten saimme pystytettyä Viinamäen miehen tolpilleen, nojasin koko painollani ainakin puoli minuuttia hänen selkäänsä vasten, koska miesparalle ei ollut ilmeisesti aivan selvää, missä asennossa hän oli ja mitä seuraavaksi olisi tehtävä. Samalla kun puskin paappaa pystyyn, jankutin yhä kovenevalla äänellä ohjeita ottaa rollaattorin sarvista kiinni ja astua kojeen keskelle.

Hyyyyyyviin hitaasti viesti meni perille ja saimme kuin saimmekin seikkailijan takaisin kulkupelin kahvoihin. Lopulta sitten tungimme etukoriin vielä ostokset eli sihvelin ja harjan. Koska tyyppi ei vaikuttanut aivan rantojen mieheltä, tuumin kaverille, että oli tainnut ukko saada emännältä kehotuksen käydä hakemassa siivousvermeitä ja matkalla oli iskenyt ISO JANO. 

Koko episodista jäi hyvä mieli (= me auttajat) ja aikaakin kului, kun ensin oli itse toimintaa, minkä jälkeen pystyi vielä työkaverin kanssa ihmettelemään ja päivittelemään asiaa pitkän kaavan mukaan.

Nyt on ollut taas kamalan tylsää. Muutama puolivillainen sähköposti ei auta mitään, eikä mieleeni ole tullut mitään todella jännää Internet-tutkimuksiakaan varten. Tekisi melkein mieli ripotella pyörätien varsi täyteen kalja- ja viinapulloja. Jos vaikka noita avun tarpeessa olijoita alkaisi parveilla ikkunan alla enemmänkin.
.

Peiton alla piilee yllätys...

Laitoin jo feisbuukkiin esille viimeisimmän taidepläjäyksen, jonka pikkuämmä lätki liimalla ja Glorialla seinään vajaassa vartissa heti kun pääni käänsin. Se oli kuitenkin vielä aivan ennalta-arvattavaa ja yllätyksetöntä, kun vertaa siihen ylläripylläriin, jonka sattumalta eilen ukkoni kanssa kohtasimme.

Kävi ilmi, että Pakkaus on ilmeisesti nimittänyt itsensä joka paikan taidehöyläksi ja parannellut salavihkaa sellaisiakin paikkoja, joiden kimppuun ei ainakaan itselle aivan heti tulisi mieleen käydä (tod.näk. olemme löytäneet vasta jäävuoren huipun). 

Taideprojekti paljastui, kun eilen Pakkauksen nukkumaan mennessä ukko alkoi oikoa ryttyisiä lakanoita. Ukon hämmästykseksi lakananalus eli patjan pinta vilisi elämää. Luteista ei luojan kiitos ollut kyse, mutta muuta väkeä patjassa poukkoili niin että päät yhteen kolisi: kokonainen kylä äitejä ja tyttäriä sis. Pakkaus ja hänen pikkusiskonsa.

Äimistelimme sitä makkarin menoa siinä vähän aikaa ääneen ja mussutimme tyttärellemme, ettei patja ole mikään piirustuspaikka. Teimme tämän kuitenkin aika innottomasti, kun tykkäsimme kumpainenkin, että piirustus sinällään on hieno vaikkakin väärässä paikassa. Ja mitäs me olemme jupisemaan paskaa viattomasta piirustelusta, kun oma kodinhoitokin on aina päin persettä.

Lisäksi täytyy antaa kaikki kunnia ipanan oveluudelle. Kaikki on tapahtunut äärimmäisen hienotunteisesti ja hiljaa siten, että kynä on salakuljetettu makkariin ja sitten ruvettu piirustushommiin kun äiskä/iskä on illalla makuuhuoneen oven kiinni painanut. 

Kun kysyin myöhemmin  aivan eri yhteydessä Pakkaukselta, mikä hänestä isona tulee, vastasi tytsä (äidin ensin palautettua matamin prinsessatoiveajatteluista maan pinnalle), että  "Musta tulee taideteosmuseon täti!".

Olin lentää yllätyksestä perseelleni. En edes tiennyt, että tyttäreni muisti semmoisia paikkoja olevankaan kuin taidemuseo siitäkin huolimatta, että kävimme siellä Ateneumissa kuukausi sitten. Vähän kyllä epäilen, miten tuo kailottava ja joka paikkaan tuherteleva homssantuu taidemuseossa menestyy, mutta jos se nyt on se unelmaduuni, niin pitäähän sitä pyrkimystä tukea. Eli patja (ja muut huonekalut) vaan esille ja museota rakentamaan!

Kokemusten kesä

Olen tässä helle- ja aktiivivaurioitunut siinä määrin, että blogin kirjoittamiseen ei näköjään ole hetkeen ollut voimia. Ensin oli se hemmetin hyppääminen joka-paikassa-koko-ajan pohjoisen lomalla ja sitten tulivat helteet, jotka ovat riemastuttaneet Pakkauksen ja jopa minutkin ulkoilmailemaan aamusta iltaan.

Vanhana tekijänä allekirjoittanut on tietysti muistanut rasvata penskan joka aamu, mutta vanha tekijä itse on nauttinut arskaa ihan raakana ja jälki on sen mukaista: naama on punainen kuin puliukolla. Mutta mitäs pienistä, kukaan mitään näe, kun (uudella) työpaikalla on suurin piirtein yksi ihminen minun lisäkseni paikalla ja kotiväkeähän ei lasketa.

Meidän kesä on mennyt varsin vilkkaissa merkeissä. Suurimman osan aikaa ollaan emännän kanssa ihan kaverit ja homma rullaa kohtuu coolisti, mutta välistä menevät diplomatiasuhteet solmuun. Tällä hetkellä tärkein suhteita rasittava tekijä on Pakkauksen vannoutunut vakaumus siitä, että vanhemmat on luotu tottelemaan häntä (mummon passauskuurin syy, sanon minä!). Kun vanhemmat yllättäen ovatkin aivan eri mieltä aiheesta, alkaa helvetinmoinen mussutus, että "ÄITI SÄÄ ET TOTTELE MUA, SÄÄ OOT TYPERYS!"

Mitäpä tuohon voi sanoa? Minun mielestäni ei juuri muuta kuin että "Miehän en sinua tottele" tai "Älä viitti lässyttää" tai "Nyt se naama kiinni!". Joka tapauksessa suurimman osan aikaa on yhteisymmärrys onneksi leimannut kesänviettoamme. Ja mikäs siinä on leimatessa, kun kerran lomalla oltiin eikä pinnaa paljon puristanut.

Kun tässä kaikenlaista pirun tärkeää on sitten tullut hommailtua, ajattelin laittaa teillekin tiedoksi muutamia tärkeitä ja inspiroivia etappeja kesäloman varrelta. Nyt päätin olla myös niinkin rohkea, että lataan tänne kuvia Pakkauksesta pari kappaletta. Jos sitten jonkun urpon huomaan kuvia luvatta levitelleen, niin lupaan tehdä hänen elämänsä helvetiksi, lähettää päälle kirouksen, usuttaa kimppuun supot ja karhuryhmät ja sitä rataa.

No joka tapauksessa. Tadaa! Olen askarteleva käsityöläisäiti! Jostain (varmaan siitä perkeleen Pikku Kakkosesta) ipana keksi, että hän haluaa seppeleen. Pakkohan sellainen sitten oli väsätä. Huomatkaa emännän innostunut ilme, kun sai hökötyksen päähänsä (luuli taas olevansa prinsessa, mutta prinsessat tuskin mölisevät kita ammollaan ja tukka silmiillä kun joku kuvaa ja kukittaa).

Seppelsaavutus

Toinen tärkeä saavutus oli kalastusharrastuksen aloittaminen. Menimme Kemijoen kesäpaikan rantaan onkimaan. Pakkaus piti kyllä orjallisesti kiinni onkivavasta kanssani ja kaivoi into piukkana matoja rasiasta ja yritti päästä aggressiivisesti niitä myös koukuttamaan, mutta keskittyminen kohon seuraamiseen vaatii vielä harjoitusta.

Jos ei olisi äiskä ollut messissä, niin olisi varmaan karannut koko vapa kuikkaan, kun pikkuämmä tuijotteli taivaita ja visioi olevansa joku-mikä-lie-tuhkimo, joka menee veneilemään prinssin kanssa ja "kato äiti tuolla on lintu/vene/kivi/kukka/mummo". Kun saimme saaliiksemme komean särjen, oli riemastuttavaa katsoa vierestä, kun self-made Cinderella kohkasi tuulipuvussa, että "MUMMO ME SAATIIN PUNASILMÄNEN KALA! SILLÄ ON IHAN PUNAINEN SILMÄ! PUNAINEN SILMÄ!" Todistuskappale ohessa:

Punasilmäinen kala alias herra särki sekä toiset kuolleet kaverit salakka ja ahven.

Kun sitten palasimme Pohjolasta kotiin, olikin aika juhlia 4-vuotissyntymäpäiviä.

Pakkaus pysyi tuskin nahoissaan, kun jo puolilta päivin tulivat ensimmäiset lapsivieraat. Vanhuksia tilaisuudessa syrjittiin sumeilematta ja annettiin kalkkisten vaan kitata keskenään kahvia, kunhan kiitokset lahjoista oli käyty huikkaamassa. Kävijöiden virta jatkui kello viiteen ja turha kai mainitakaan, että siinä mitään Saarioisten makaronilootaa syöty saati sitten jotain itse tehtyä terveellistä. Kunnon ruoan sijasta ipanat ahmivat muffinsseja, keksejä, karkkia, sipsejä, kakkua ja taas muffinsseja. En viitsi edes aloittaa siitä melusta ja mölystä, joka paikalla vallitsi - jokainen, jolla on jonkinlaista kosketusta lapsiin tietää, millaista seurattavaa on sokerihumalaisten sekoileminen. 

Jossain vaiheessa tuli sentään sitten stoppi - siinä kello puoli seitsemän aikaan illalla. 

"Äiti, mä en jaksa tätä enää", ilmoitti päivänsankari. Katsoin, mitä kersa pöydälleeteeni jätti ja kyllä! Raja oli tullut vastaan. 1/4 Karnevaalikeksiä oli lopulta liikaa.

Viimeinen niitti: Karnevaalikeksi jäi kesken...

Kävimmepä sitten juhlien jälkeen kesävieraiden kanssa vielä Helsingissäkin hillumassa, missä suurin menestys oli Sea Life (= "KATO ÄITI HAI! HAI HAI HAI!!!" ja  "KATO ÄITI MUSTEKALA!!" ja "Älä viitti huutaa koko ajan" ja "Ole vähän hiljempaa") ja Lintsin Teekuppipyöritys. Korkeasaaren ehdottomat valtit olivat lauttamatka ja leikkikenttä. Unkarin eläinpuiston jälkeen eivät paljon enää apinat napanneet. Ja Ateneumista tietysti piti päästä heti pois, kun parit muumivitriinit oli lähmitty jäätelöisillä käpälillä paskaisiksi (ehkä nopea poistuminen oli vain hyväksi, ettei jouduttu siivoushommiin).

Loppu lomasta on mennyt kotona ja pihalla. Ukko kasvattaa tomaatteja, Pakkaus tykittää vesipyssyllä tomaatteja ja minua tai jankuttaa niin kauan, että pääsee miljoonatta kertaa Launeen perhepuistoon ja minä luen. Nyt on kesken vanhan kunnon Christie. Taidanpa ottaa sen huomenna mukaan tänne töihinkin, kun ei jaksa enää noita älyttömiä nettisivujakaan surffata. 

Tällaista tänne. Ja niin, Pakkaus on vielä lomilla isänsä kanssa, joten hyviä vinkkivitosia otetaan vastaan. Jos vaikka voisin pukata nuo rasittavat rentoilijat lomalle keskenään ja saisin palautella itseäni työhönpalaamiskriisista ihan issekseni kotona.

Kuinka Volkswagen särkee äidin sydämen

Olen nyt toista päivää perehtymässä uuteen työpaikkaani ja se tarkoittaa retkeä Etelä-Suomeen täksi viikoksi. Koska ukkoni on ulkomaanreissulla ja haluan viettää juhannuksen Meri-Lapissa, jäi Pakkaus mummolaan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun ipana on pitempään hoidossa ilman molempia vanhempiaan ja vielä jossain muualla kuin kotonaan.

"Kyllähän tuo nyt pärjää", mietin huolettomasti mielessäni, kun läksin. Ja kyllähän pikkuämmä pärjääkin.

Hän hyppyyttää mummoa ja pappaa mennen, tullen ja palaten. Päivisin kierretään kaupungin leikkikentillä, mielellään vähintään kolmella tai viidellä, että on varmasti kivaa ja kavereita.  Nappivaatteita ei (edelleen nappikammoisen) mukulan tarvitse pitää, ettei vaan "toiselle tule paha mieli". Ihan sama, vaikka kaikki muut vaatteet olisivat läpipaskaisia. Mieluummin sitä pikku piikalle sitten lähdetään vaikka uutta rytkyä ostamaan. Ja kuten jo aiemmin kitisin, nelivuotiaan toivomusten mukaisen ruokailun jälkeen tulee automaattijälkkäri, joka ei ole mitään terveellistä hedelmää tai jogurttia ikikuunapäivänä nähnytkään vaan on poikkeuksetta tikkari, suklaapala tai vanukas.
(Odotan oikeasti kauhulla sitä sinnittelyn, hiostuksen ja huudon hyökyaaltoa, joka iskeä tärähtää meidän pikku perheeseemme, kun riemuloma on ohitse. )

Kun sitten soitan mummolan onnelaan, ei neiti viitsi vaivautua edes puhelimeen. Ei vaikka mummo kuinka luuria tarjoaa.

Tajuan kyllä, koska minulle vihoitellaan. Ja jo tämä nokan nosteleminen pisti kohtuullisen kovapintaisen sydämeni tutajamaan.

Mutta vihoittelukin on helpompi kestää kuin avoin ikävä.

Pakkaushan on tietysti ja totta maar sitä lajia, että hän ei puhelimessa eikä kuulemani mukaan muutenkaan äidin perään itke ja vollota. Mutta joka aamu pikkuämmä kysyy, että "Joko tänään äiti tulee?" Kun vastaus on "Ei vielä tänään", sujuu kaikki aivan normaalisti: itkemättä ja sinnittelemättä.

Vain yksi paljonpuhuva ehto ipanalla on. Papan Fordilla ei ajeta enää mihinkään.

Siitä päivästä lähtien kun minä hyppäsin etelän junaan, on ainoa kulkupeli, johon Pakkaus on suostunut astumaan "äidin VolksAgen". Nyyh.