Nälkäpäivä ja raastavaa raivoa

Bloggaajat Eevi ja T (jonka blogiin haluaisin linkittää, mutta en pääse, kun en muista just nyt nimeä, vaikka käynkin siellä ja kun profiili ei kerro sitä, niin neuvo, rakas ihminen: LAITA NYT SE BLOGISI PROFIILIISI!) ovat heittäneet minua hyväätekevällä haasteella, joka osui niin että säkenet lensivät silmissä. Siispä haluan heittää haasteen eteenpäin teille kaikille.

Viesti on tämä: osallistukaa Nälkäpäivään, muikit, edes eurolla! Tulee hyvä mieli ja jollekin toiselle maha täyteen. Meikä menee lahjoittamaan just kohta. Kun ensin pääsen märehtimästä surkeaa elämääni.

Ja tässähän tämän päivän saldo:

Olin tänään taas täydellinen työntekijä. Minulla oli kalenterissa Helsinkiin kahdeksaksi sovittu palaveri, jossa piti patsastella paljon tärkeitä ukkoja ja minä. Niinpä heräsin viideltä, hyppäsin kuuden junaan ja puksuttelin pääkaupunkiin silmät ristissä ja tukka tanassa. Vedin jalkaan vielä uudet korkeakorkoiset saappaat ja vitun siistin jakkupuvun, jossa ei edes ollut mitään jugurtinroiskeita.

Kun pääsin osoitteeseen, soitin palaverin varanneelle pomolle, että tulee hakemaan minut ala-aulasta, kun toimistoon ei vielä siihen naamattoman säädyttömään aikaan edes päässyt. Arvatkaas mitä pomo teki?

Oli hiljaa.

Korvissa suhisi noin puolen minuutin ajan syvä radiohiljaisuus. Sitten: "Voihan hitto! Me sovittiin Ison kihon (Nimi muutettu. Tiedoksi, jos joku ei muuten ymmärtänyt.) kanssa, et se palaveri on vasta ensi viikolla. Voihan hitto!"

Ymmärtänette tietysti ilman sen suurempia selityksiä, että päässäni riehui kaikkien berserkkiraivojen ja ultimatum-vitutusten syntinen hurrikaani ja mieleni teki heittäytyä maahan potkimaan kuin epilepsiakohtauksen uhri. Sankarnaisena onnistuin kuitenkin naurahtamaan (hyvin väkinäisesti) ja vakuuttamaan, että "Sattuuhan sitä". SATTUUHAN SITÄ SAATANA. Varsinkin minulle. Ja ei, kyseinen pomo ei ole mikään mulkvisti. Hän oli vain unohtanut. Mutta siinä vaiheessa se ei lohduttanut yhtään. Teki mieli marssia Alkoon, ostaa pullo viinaa, ottaa hotellihuone ja unohtaa kaikki. Tai ei sittenkään, itse asiassa tilanne oli niin vakava, että olisi tehnyt mieli lähteä lentäen Amsterdamiin, vetää pari päivää pilveä ja herätä sitten joskus todellisuuteen relaksoituneena ja rauhallisena.

Näiden toivetilojen sijaan marssin takaisin taksiin, junaan ja toimistoon.

Ensimmäinen ihminen, jonka toimistossa tapasin, aukoi minulle tietysti kaikella ystävyydellä turpaansa, kun tulin niin myöhään töihin.

Pakkauksen päiväkodistahakemisraivareista en viitsi edes aloittaa. Totean vain, että : "Haista paska, tämä päivä."

Ja nyt menen lahjoittamaan sitä rahaa. Tehkää tekin niin.