Mie romahdin

Tänä iltana olen ollut täydellisen kyvytön asialliseen vanhemuuuteen.

Mainittakoon lähtökohtana, että tein pohjiksi töitä noin yhdeksän ja puoli tuntia. Kello puoli seiskaan mennessä olin aivan mitta täynnä  töitä, tiettyjen johtajien päsmäröintiä (vitun urpot kehtasivat vielä soittaa), eikä minua kiinnostanut minkään valtakunnan neuvottelu. Itse asiassa olin linnoittautunut työhuoneeseeni kuin Hitler bunkkeriinsa jo aamusta, enkä vastannut paskamaisiin meileihin tai meileihin ylipäänsä koko päivänä.

Noin yleisestikin ottaen olen ollut helvetin pahalla tuulella, kun ottaa huomioon, että tänään on sentään torstai.

Kun tulin kotiin, ilmoitin saman tien miehelleni, että äiti ei tänään ota osaa mihinkään perhetoimintaan. Samaan syssyyn totesin, etten tänä yönä aio tulla potkituksi ja hakatuksi joka tunti yöaikaan, kuten normaalimeno meillä on. Aion siis viettää exclusive-yön sohvalla.

Tiedotustilaisuuden jälkeen vedin hameen ja sukkikset jalasta, linnoittauduin sohvannurkkaan ja aloitin täydellisen keskittyneen viininmaistelun. Nyt takana on 3/4 pulloa ja fiilis huomattavasti lunkimpi.

Saa moralisoida jos haluaa, mutta minuapa ei paljon kiinnosta. Nimim. Viikonloppuna taas liukumäkeen tai jotain.

Jääkaappitarrat ja niissä piilevä nerous

Olen aina ihmetellyt, vaikken mikään kodinhoitaja olekaan, miksi lapsiperheiden päät sallivat jälkikasvunsa tunkea jääkaapin täyteen mitä karmeimpia tarroja. 

Tarrat eivät todellakaan kaunista jääkaappia oli se kuinka vanha tai uusi tahansa. Lisäksi ne on yleensä länttäilty pitkin poikin aivan kuin joku mahatautinen tarrakone olisi parkkeerannut jääkaapille ja oksentanut koko paskan pitkin ovia. Kaiken kukkuraksi tarroja on pirun vaikea riipiä irti, kun vaikkapa tulee asunnonmyynti tai vain totaalinen kyllästyminen eteen.

Eipä tarvitse ihmetellä enää. Luulen, että minut on nyt vihitty tarrojen liimailun salaisuuksiin. 

Tarroja kannattaa antaa penskalle ihan vaan siksi, että kun Pakkauksella on yksi tarrapaketti, tyyppi on hiljaa ainakin puoli tuntia. Sen verran kestää vähintään, että pienimmätkin tarrat on saatu nyherrettyä irti arkista ja tungettua kokonaisena tai rikki raavittuna jääkaapin oveen. Ja kun arkkeja on vaikkapa kolme, saattaa kulua tuntikin!

Tänä siunattuna aikana kukaan ei pakota minua oman elämäni meryl streepiksi ja näyttelemään sen seitsemää roolia per ilta. Ei tarvitse olla hevosta, prinsessaäitiä, hevosta pelkäävää rapua (???), merenneitoa, pelastaa penskaa kuvitteellisesta merestä, miekkailla kaukosäätimillä merellä tavattuja merirosvoja vastaan (vaikka kilttejä oommekin), matkustaa vaunuilla linnaan, pukea koruja, aurinkolaseja tai huiveja päällensä tai kannustaa "kerttu niskasta" voittoon hiihtomittelössä (helvetin Lahti!).

Kyllä sitä puiden, joulupukkien, sylikkäin kaatuilevien muumien, prinsessojen ja puutarhaelementtien sekasorron tästä hyvästä kestää. Ja btw, kuka sitä jääkaapin ovea nyt niin tarkkaan tuijottaa? Minä ainakin haen sieltä lähinnä kinkkuviipaletta ja oivariinia.

Eikähän tänne mitään vieraita voi muutenkaan kutsua, kun joka paikka on muutenkin yhtä hyvässä järjestyksessä kuin jääkaapin ovi. Eli eipä muuta kuin uutta arkkia kehiin.

Kuinka henki ja ruumis lannistuu

No niin! Toisin kuin jo hetken epäilin, en pukkaakaan koiranputkea vaan alan ilmeisesti olla viimein ja vihdoin siinä kunnossa, että pystyn katsomaan läppärin näyttöä ja jopa kirjoittamaan jotain.

Minulla katsokaas ei ollutkaan influenssaa eikä mitään muutakaan normivittumaista vaivaa vaan eksoottisen ekstremevittumainen munuaistulehdus. Ilmeisesti sinällään normivittumainen ja tuttu virtsatietulehdus oli päättänyt tällä kertaa naamioitua yhtä perusteellisesti kuin näkymätön mies niin, etten ollut huomannut alapäässäni mitään poikkeavaa. Enkä huomannut sairastuessanikaan. Podin vain helvetillistä päänsärkyä ja tajunnan räjäyttävää kuumetta.

Kun viimein raahauduin lääkäriin jo valmiiksi ärsyyntyneenä siitä, että pitäisi a) liikuttaa evänsä kotoa terveysasemalle, b) jonottaa, c) kuunnella sitä iänikuista "viinimarjamehua & lepoa" -liturgiaa, jouduin yllättymään perusteellisesti.

En ole koskaan kokenut yhtä perusteellista lääkätieteellistä interventiota. Viisikymppinen tohtorisetä meinasi pudota penkiltään, kun katsoi tietojani. Selvästikin ukkoraiskalla oli kielenpäällä jo sana "mustaherukkamehu", jonka joutuikin vaihtamaan lennosta "tulehdusarvo"-sanaan samalla kun käsi alkoi haparoida stetoskooppia ilmeisen tottumattomasti. Syvän epäuskon värittämällä äänellä lääkäri totesi, että arvot olivat melkein kaksisataa. Kun kysyin, missä niiden normaalisti pitäisi olla, sain kuulla että alle kymmenen. Vielä tällöinkään en ymmärtänyt mitä oli tulossa. Vasta kun lääkäri kehotti tilaamaan taksin sairaalaan ja äkkiä sittenkin, tajusin, että en ehkä heti pääsisikään takaisin kotipeiton alle itsesääliä potemaan.

Siitäpä sitten reissuun. Päivystys talutti minut suorinta tietä makuuasentoon ja sitten alkoi show isolla S:llä. Verta sain luovuttaa litratolkulla, päätä kuvattiin varjoaineilla ja ilman ja mikä riemukkainta, pääsin selkäydinnestenäytteenottoon, jossa minua piinasi kaksi nuorta lääkäriä, jotka eivät saaneet piikkiä kunnolla nikamien väliin, vaikka yrittivät kolme kertaa (leimahteli silleen kivasti jaloissa ja selässä, kun selkäytimeen runnottiin vierasta esinettä väärin päin tai jotain). Lopulta tuli anestesialääkäri, mutta koska selkäranka vuoti jo verta, sain kunnian antaa uuden näytteen vielä seuraavana päivänä.

Kotiin ei kuulemma ollut mitään asiaa, joten makasin sairaalassa kolmisen päivää. Ja taas testattiin, mitattiin ja otettiin verta. Kun viimein sain luvan lähteä kotiin, lykättiin mukaani semmoinen setti antibioottia, että olin yli viikon yhtä virkeä kuin koomapotilas. Taivaallinen ihme on, että jaksoin ylipäätään vessaan vääntäytyä ja vältyin vaipoilta.

Tänään sitten yliarvioin kuntoni räikeästi ja lähdin ensimmäistä kertaa ulkoilemaan. Yksin olisin vielä saattanut selvitäkin, mutta minäpä päätin reippaana tyttönä ottaa tyttäreni mukaan. Arvatkaa, menikö hermot. No totta helvetissä meni. Molemmilta.

Pakkaus ei tuntenut mitään armoa toipilasstatustani kohtaan vaan antoi palaa täysillä kuten tavallista.
Jo pukiessa kaikki meni päin helvettiä: "ÄITIIII! TAKKI ENSIN JA PIPO VASTA SITTEN! ÄÄÄ! TARHASSA AINA LAITETAAN TAKKI ENSIN!" Sähähdin rakentavasti otsa kylmää hikeä puskien, että "Ne ei tarhassa tiedä mitään" ja tungin kauluripipon ipanan päähän kuin olisi jo.

Kun pääsimme ulos, ilmeni useita ongelmia. Vaikka tiedän penskan kävelevän Lahden kaupungin päästä päähän ilman mitään ongelmia (näin olen tarhantädeiltä kuullut), alkoi jo kolmen saden metrin päästä jo se tavallinen äidin tahallinen kiusaaminen: "ÄITIIIII!! MÄÄ EN JAKSA KÄVELLÄÄ! MÄÄ HALUUN SYLIIN!" Kun olin tehnyt mölyapinalle säihkyvän selväksi, että minulla ei todellakaan ollut kuntoa roudata 20-kiloista taakkaa, pääsimme Teboilin kahvilalle saakka. Erehdyin viemään Pakkauksen vessaan, jossa löytyi uusi ongelma: "ÄITIIII! MULLA EI OO PIKKAREITAAAA! ÄÄÄÄ! PYLLY TUNTUU IKÄVÄLTÄ!" Tyyppi oli ilmeisesti sukkiksia vaihtaessaan kiskaissut myös alkkarit veks.

Tätä urputuksen aihetta ja monia muita sain sietää loppumatkan. Ei ollut pikkareita, ääää, sukkikset oli huonosti, äää, hanskat oli huonosti, äää, mää en jaksa kävellä kun pylly on huonosti, ääää, äiti mää haluun pitää kädestä, ääää, äiti mää en haluu pitää kädestä, ääää, mää haluun juosta, äää, mää en jaksa juosta, äää, ota syliin, äää ja sitä rataa. Pää hiessä ja syke sadassaviidessäkymmenessä puskin eteenpäin ja yritin esittää kuuromykkää, jotta henkeni ei olisi romahtanut yhtä traagisesti kuin ruumiini aiemmin.

Nyt olemme viimein päässeet takaisin kotiin. Minä olen maastoutunut kotisohvalle ja välttänyt hiuksenhienosti valkotakkiset herrat eikä Pakkauksenkaan peffa enää tunnu ikävältä. Huomenna parantelen taas itseäni totutumpaan tapaan ja esitän sohvalta käsin Tuhkimon ilkeää äitipuolta. Ettei tarvitse ajautua ilkeäksi oikeaksi äidiksi.

Tauti ja totuus

Ihanan sikalentsun lisäksi tarvitsee äiti viikonlopun kunniaksi tietysti vielä kannustavaa palautetta.

Kun minä makasin sairaspedillä, kuulin kuinka ukkoni tarjosi Pakkaukselle välipalaksi Paula-vanukasta. Tyypillistä ja paheksuttavaa miesten mutkat suoriksi-ajattelua tuhisin itsekseni, mutta pää oli liian kipeä huutamiseen (Teen tuota tietenkin itsekin, mutta minähän olenkin nainen ja äiti.).

Vähän ajan kuluttua kuului (yllättäen):
"Isi, mää haluun toisen!"
"Et sä ny toista saa. Ei herkkuja voi koko aikaa syödä. Silloin ei kasva isoksi."
"MUT MÄÄ HALUUN!"
"Jos syö vaan herkkua niin ei kasva kuin leveäksi."
"Mut mää haluun olla leveä!"
"Ei. Nyt syödään jotain muuta."
"ÄÄÄÄÄÄ!"

Seurasi pieni tauko. Sitten:

"Iskä!?"
"No mitä?"
"Onkse äiskä syöny pelkkää herkkua? Kun se on niin leveä….?"

Yläkerrasta kuului kummaa ääntä kuin joku koni olisi tukehtumaisillaan.
Sitten mieheni: "KUULIKSÄ?!"

NO EN OLLENKAAN. Kiitti vitusti.

Ja tiedoksi vaan, että MÄÄ EN OO ENÄÄ KENENKÄÄN KAVERI!!!!! Haudatkaa johonkin tuntemattomien ja unohdettujen hautuumaalle.

Emäporsaan influenssa

Nyt ei sitten kannata luottaa tämän tekstin sisältöön millään tavalla, koska olen täydellisen syyntakeettomassa tilassa. Minuun on iskenyt sikainfluenssa á la emäporsas ja makaan neljättä päivää eristettynä ja karanteerattuna alakerran makkarissa.

Tämä on takuusti joku hyvien äitien haltijattarien kosto siitä, että aina välistä tässä rutiinirumbassa minä tosiaan toivon, että saisin häipyä alakertaan vaikka vain pariksi tunniksi töitten jälkeen. Älkää te tehkö tätä virhettä. Tai jos teette, niin pyydätte mielessänne anteeksi polvillanne ja kyynel silmässä.

Tässä taudissa kyllä saa maata. Ja oikein täpöllä. Mutta iloa siitä ei ole minkäänmoista.

Kuume on tiukuttanut ensimmäisinä kahtena päivänä iltaisin 39,5:ssa ja aamuisinkin yli 38 asteessa. Päätä, silmiä ja niskaa särkee niin, etten uskalla liikahtaa. Ja kun en uskalla liikahtaa, johtaa se siihen, että jo muutenkin särkeviä lihaksia alkaa särkeä lisää. Ja kun lopulta häviän taistelun ja liikahdan, pää räjähtää Dresdenin pommitusta muistuttavaan painajaismaiseen kaaokseen, lihakset huutavat hoosiannaa ja kurkkuun pyrkii oksu. En nuku, en syö, en lue, en katso teeveetä. Mutta juotua on tullut varmasti jo koko Vesijärven tilavuutta vastaava nestemäärä.

Sitten täytyy tietysti yrittää varmistaa, etteivät muut saa tautia, joten Pakkaus pitää pitää käsivarren päässä, mikä aiheuttaa sydäntäsärkevää nyyhkytystä ja uhmakasta "Sä et oo enää mun kaveri!"-karjuntaa.

Ihan helvetin hienoa.

Jos nyt kirjoitin jotain aivan täyttä uuppa-duuppaa, niin yritän lohduttaa, että soitin toissapäivänä ukolleni naapurihuoneeseen, kun en muistanut, että hän on kotona. Jatkoin puhelua aivan pokkana siihen asti kunnes mieheni huomautti olevansa aivan vieressä ja vaikka ääni tulee seinästä läpi aivan selvästi. Lisäksi olen metsästänyt kuumeisesti kännykkääni useaan otteeseen vaikka se on ollut a) kädessä b) olen juuri laskenut sen kädestäni c) se on ollut vieressäni patjalla (Kännykkää täytyy metsästää, jotta näen mikä vuorokaudenaika on, mitään muuta silläkään ei juuri jaksa tehdä).

Parempia vointeja teille kaikille sinne jonnekin.