lauantai 15. maaliskuuta 2014

Kuinka henki ja ruumis lannistuu

No niin! Toisin kuin jo hetken epäilin, en pukkaakaan koiranputkea vaan alan ilmeisesti olla viimein ja vihdoin siinä kunnossa, että pystyn katsomaan läppärin näyttöä ja jopa kirjoittamaan jotain.

Minulla katsokaas ei ollutkaan influenssaa eikä mitään muutakaan normivittumaista vaivaa vaan eksoottisen ekstremevittumainen munuaistulehdus. Ilmeisesti sinällään normivittumainen ja tuttu virtsatietulehdus oli päättänyt tällä kertaa naamioitua yhtä perusteellisesti kuin näkymätön mies niin, etten ollut huomannut alapäässäni mitään poikkeavaa. Enkä huomannut sairastuessanikaan. Podin vain helvetillistä päänsärkyä ja tajunnan räjäyttävää kuumetta.

Kun viimein raahauduin lääkäriin jo valmiiksi ärsyyntyneenä siitä, että pitäisi a) liikuttaa evänsä kotoa terveysasemalle, b) jonottaa, c) kuunnella sitä iänikuista "viinimarjamehua & lepoa" -liturgiaa, jouduin yllättymään perusteellisesti.

En ole koskaan kokenut yhtä perusteellista lääkätieteellistä interventiota. Viisikymppinen tohtorisetä meinasi pudota penkiltään, kun katsoi tietojani. Selvästikin ukkoraiskalla oli kielenpäällä jo sana "mustaherukkamehu", jonka joutuikin vaihtamaan lennosta "tulehdusarvo"-sanaan samalla kun käsi alkoi haparoida stetoskooppia ilmeisen tottumattomasti. Syvän epäuskon värittämällä äänellä lääkäri totesi, että arvot olivat melkein kaksisataa. Kun kysyin, missä niiden normaalisti pitäisi olla, sain kuulla että alle kymmenen. Vielä tällöinkään en ymmärtänyt mitä oli tulossa. Vasta kun lääkäri kehotti tilaamaan taksin sairaalaan ja äkkiä sittenkin, tajusin, että en ehkä heti pääsisikään takaisin kotipeiton alle itsesääliä potemaan.

Siitäpä sitten reissuun. Päivystys talutti minut suorinta tietä makuuasentoon ja sitten alkoi show isolla S:llä. Verta sain luovuttaa litratolkulla, päätä kuvattiin varjoaineilla ja ilman ja mikä riemukkainta, pääsin selkäydinnestenäytteenottoon, jossa minua piinasi kaksi nuorta lääkäriä, jotka eivät saaneet piikkiä kunnolla nikamien väliin, vaikka yrittivät kolme kertaa (leimahteli silleen kivasti jaloissa ja selässä, kun selkäytimeen runnottiin vierasta esinettä väärin päin tai jotain). Lopulta tuli anestesialääkäri, mutta koska selkäranka vuoti jo verta, sain kunnian antaa uuden näytteen vielä seuraavana päivänä.

Kotiin ei kuulemma ollut mitään asiaa, joten makasin sairaalassa kolmisen päivää. Ja taas testattiin, mitattiin ja otettiin verta. Kun viimein sain luvan lähteä kotiin, lykättiin mukaani semmoinen setti antibioottia, että olin yli viikon yhtä virkeä kuin koomapotilas. Taivaallinen ihme on, että jaksoin ylipäätään vessaan vääntäytyä ja vältyin vaipoilta.

Tänään sitten yliarvioin kuntoni räikeästi ja lähdin ensimmäistä kertaa ulkoilemaan. Yksin olisin vielä saattanut selvitäkin, mutta minäpä päätin reippaana tyttönä ottaa tyttäreni mukaan. Arvatkaa, menikö hermot. No totta helvetissä meni. Molemmilta.

Pakkaus ei tuntenut mitään armoa toipilasstatustani kohtaan vaan antoi palaa täysillä kuten tavallista.
Jo pukiessa kaikki meni päin helvettiä: "ÄITIIII! TAKKI ENSIN JA PIPO VASTA SITTEN! ÄÄÄ! TARHASSA AINA LAITETAAN TAKKI ENSIN!" Sähähdin rakentavasti otsa kylmää hikeä puskien, että "Ne ei tarhassa tiedä mitään" ja tungin kauluripipon ipanan päähän kuin olisi jo.

Kun pääsimme ulos, ilmeni useita ongelmia. Vaikka tiedän penskan kävelevän Lahden kaupungin päästä päähän ilman mitään ongelmia (näin olen tarhantädeiltä kuullut), alkoi jo kolmen saden metrin päästä jo se tavallinen äidin tahallinen kiusaaminen: "ÄITIIIII!! MÄÄ EN JAKSA KÄVELLÄÄ! MÄÄ HALUUN SYLIIN!" Kun olin tehnyt mölyapinalle säihkyvän selväksi, että minulla ei todellakaan ollut kuntoa roudata 20-kiloista taakkaa, pääsimme Teboilin kahvilalle saakka. Erehdyin viemään Pakkauksen vessaan, jossa löytyi uusi ongelma: "ÄITIIII! MULLA EI OO PIKKAREITAAAA! ÄÄÄÄ! PYLLY TUNTUU IKÄVÄLTÄ!" Tyyppi oli ilmeisesti sukkiksia vaihtaessaan kiskaissut myös alkkarit veks.

Tätä urputuksen aihetta ja monia muita sain sietää loppumatkan. Ei ollut pikkareita, ääää, sukkikset oli huonosti, äää, hanskat oli huonosti, äää, mää en jaksa kävellä kun pylly on huonosti, ääää, äiti mää haluun pitää kädestä, ääää, äiti mää en haluu pitää kädestä, ääää, mää haluun juosta, äää, mää en jaksa juosta, äää, ota syliin, äää ja sitä rataa. Pää hiessä ja syke sadassaviidessäkymmenessä puskin eteenpäin ja yritin esittää kuuromykkää, jotta henkeni ei olisi romahtanut yhtä traagisesti kuin ruumiini aiemmin.

Nyt olemme viimein päässeet takaisin kotiin. Minä olen maastoutunut kotisohvalle ja välttänyt hiuksenhienosti valkotakkiset herrat eikä Pakkauksenkaan peffa enää tunnu ikävältä. Huomenna parantelen taas itseäni totutumpaan tapaan ja esitän sohvalta käsin Tuhkimon ilkeää äitipuolta. Ettei tarvitse ajautua ilkeäksi oikeaksi äidiksi.

9 kommenttia:

  1. No tässäpä selitys hiljaisuudelle. Kunnioitusta täältäpäin :). Tosin olen pienenä ollut samaisesta pissis-munuaistulehduksesta sairaalassa. Sain sairaalan maitokiisseliä syötyäni ja öitä siellä vietettyäni My Little Ponyn vanhemmiltani. Siinäpä ne muistot siitä keikasta. Parane pian :)

    VastaaPoista
  2. Oi sulla on ollut luksusvierailu. :D Eipä silti, mullakin oli kivaa siinä mielessä, että ruoka tuli suoraan sänkyyn ilman minkään valtakunnan kitinää ja valitusta. Ja minusta kyllä sairaaloiden ruokaa on epäreilusti moitittu: minulla ei ole pahaa sanottavaa yhdestäkään ateriasta.

    VastaaPoista
  3. Huh! No onneksi olet jo toipumaan päin, kun pääsit kotiinkin Pakkauksen kanssa kamppailemaan! Nyt sit ehkä sitä lepoa? Toivittavasti siihen sulle tilaisuus siunaantuu.

    VastaaPoista
  4. Mukava että olet paranemaan päin.

    VastaaPoista
  5. Huh, onneksi raahauduit sinne tk:n jonoon! Paranemisia :)

    VastaaPoista
  6. Kiitoksia rakkaat kanssaihmiset. Kyllä tämä tästä. Vielä en oikein tahdo kestää ipanan karjumista korvan juuressa vaikka normaalisti olen aika hyvä sitä sietämään, mutta tuo tavallinen hanttiin pistäminen alkaa jo mennä…:-)

    VastaaPoista
  7. No onhan siellä PIENI tulehdus ollu! :O Ehkä ensikerralla vähän herkemmin tk:lle, jookos!! Hienoa että alat olla taas kuosissa <3

    VastaaPoista
  8. Voi hyvät hykkyrät! Komppaan Eveä, seuraavalla kerralla vähemmän sisua ja enemmän ulinaa!

    VastaaPoista
  9. Joo, en mie kyllä ajatellut olevani sisukas, pikemminkin liian ryytynyt jonottamaan missään. Varsinkin kun tosiaan kuvittelin vaivoja vain influenssaksi...Ens kerralla lähden parkumaan kylille heti kättelyssä. Ties vaikka irtoaisi saikkua saman verran vähemmällä kärsimyksellä...:-D

    VastaaPoista