Paatunut äiti palautuu, palautuu ja palautuu

Olen tässä pitänyt pientä paussia sanallisen avautumisen suhteen, koska olen avautunut mielestäni tarpeeksi noin niin kuin fyysisesti. Kuten edellisestä ylimielisestä vuodatuksesta voi havaita, olin viime tietojen mukaan lähdössä työmatkalle Vilnaan. Nyt olen tullut sieltä takaisin -  mukanani maailman mahtavin matkamuisto: mahatauti, joka ei lopu laisinkaan. Tämähän tarkoittaa tietysti sitä, että työreissun kanssa kävi köpelösti. Se oli Murphyn kosto äidille, joka kehtaa rinta rottingilla riemuita irrottautumisesta arjesta.

Koko matka lähti liikkeelle helvetin hohdokkaasti kello seitsemän aamulla. Kipitin pienen paakasini kanssa kollegani kyytiin, jotta pääsisimme lentokentälle ajoissa. Yleensä rakastan lentokenttiä yli kaiken, mutta tässä tapauksessa en juuri ehtinyt rakastamaan mitään. Turvatarkastuksessa jouduin riisumaan kengät, vyön ja korvikset ja  kaivamaan laukustani ylimääräisen sytkärin takavarikkoon. Oli siinä ja siinä, ettei turvamiehistö vaatinut minun paljastamaan viimeisen muodin mukaisia tukirakenteitani, jotka pitivät pystyssä rintaliivejäni. He luopuivat onneksi ajatuksesta. Ehkä he arvasivat, ettei siitä seuraisi kokonaisuuden kannalta merkittävää hyötyä - pikemminkin päinvastoin.

Kun pääsimme sinänsä hienoon hotelliin, meidät ohjattiin kokoustilaan. Siellä me sitten istuimme - pyöreän pöydän ääressä kuin ritarit ikään ja haukottelimme kukin salaa milloin nenäliinaan, milloin vissypulloon. Kun olin katsellut kuusi tuntia tappavan tylsiä taulukoita, puuduttavan pahoja power pointeja ja haukotellut itseni melkein hyperventilaatioon, pääsimme viimein hotellihuoneisiin palautumaan kokonaiseksi tunniksi. Puunasin itseni pikavauhtia todelliseen tshäräkuntoon (niin hyvään kuin perheenäiti voi) ja kuin taikaiskusta olin valmiina hyvää ruokaa ja raivopäistä juopottelua varten.

Kävi ilmi, että niin hyvä kuin hotelli muuten olikin, ruoka ei ollut kovinkaan kummoista. Kokki oli mitä ilmeisimmin avioeron partaalla ja perkeleen vihainen, koska ruoasta puuttui suola täydellisen kokonaan.

Käytimme kollegan kanssa valehtelematta koko suola-arsenaalin kaikkien kuuden ruokalajin pelastamiseksi, mutta ei se mitään auttanut. Viinitarjoilu sentään pelasi. Pääsin hädin tuskin kulauttamaan kurkkuuni yhden hörpyn, kun tarjoilija jo parkkeerasi taakseni ja holautti lasiin tuplat siitä, mitä olin nielaissut. Terävä kaveri. Huomasi ilmeisesti, kuka oli viinan tarpeessa. Sanomattakin on tietysti selvää, että huonon turnauskestävyyden omaavana tätinä humalluin hetkessä kuin olisin parin lasin sijasta juonut ämpärillisen keskenkäynyttä kiljua.

Seuraavana päivänä olo oli ihana. Krapula vaivasi, ruoka ei maittanut ja kiduttavan pitkät kokoontumisajot jatkuivat kuin helvetin alimpaan kerrokseen järjestetyt saatanalliset saunakilpailut. Joku hullu oli buukannut paikalle jonkin irvokkaan innovaatioihmeen ja pellepelottoman sekasikiön, jonka oli määrä ilmeisesti johtaa aivomme uusiin ulottuvuuksiin ja upeisiin ideoihin. Ei muuten onnistunut. Ainakaan allekirjoittaneella.

Puolivälissä päivää kaikki muut pyyhkivät otsiaan, kun Liettuan kesä pani parastaan ja ilma kuulemma kuumeni. Minä sen sijaan tärisin kuin olisin joutunut napajäätikölle turhan naftissa napapaidassa. Kun muut alkoivat aukoa kuumissaan akkunoita, tajusin vihdoin, että kaikki ei ollut kohdallaan. En potenutkaan turhan kovaa krapulaa vaan ihan kunnon kuumetta. Yrjöpoikakin alkoi tehdä tervehdyskäyntejä.

Pystyin lukemaan työkavereiden naamasta kauhistuksen, säälin ja epäilyksen. Olen satavarma, että ne saatanat kuiskuttelivat selkäni takana, kuinka ”jotkut ne eivät osaa ottaa asiallisesti” ja kuvittelivat vaivani johtuvan vain  iloisesta illanvietosta.

Käynti Vilnan keskustassa jäi sitten haaveeksi. Parkkeerasin kasvihuonetta kuumuudessaan ja kosteudessaan muistuttavaan aulabaariin takki harteillani ja ketarat kohti korkeuksia  (korkeakorkoisissa sandaaleissa totta kai). Kun pääsin lentoasemalle asti, piilouduin sen pimeimpään nurkkaan, kävin ravintolassa, oksensin ravintolan Coca-cola -lasiin, jätin sinne lompakkoni, etsin lompakkoani paniikissa - ja yrkkä tietysti edelleen kurkussa. Loppuajan pötkötin houreisena jonkin lähtöportin istuimilla, kunnes erehdyin hakemaan tuliaissuklaita ja hukkasin vuorostani boarding passin.

Kun sitten Helsinkiin laskeuduttaessa  oksensin koko paperipussin (luojan kiitos niistä pikkupakkauksista) täyteen tuotetta, en hävennyt enää pätkän vertaa, vaikka vierustoverini näytti siltä, että olisi mieluummin joutunut lentokonekaappareiden uhriksi kuin minunlaiseni viettelevän villisian viereen. Olin niin sairas, että minulle oli samantekevää, vaikka koko kone olisi suistunut sementtiin.

Kun sitten lopulta pääsin kotiin, minulla oli lähemmäs 39 astetta kuumetta ja kaikkien aikojen ripuli. Koska olen päättänyt suhtautua elämääni positiivisesti, voin todeta, että olen kiitollinen siitä, ettei ripuli iskenyt vielä lentokoneessa.

Viikkoon en sitten pystynyt syömään ja lopulta raahauduin hakemaan antibiootit kuin kunnon antisankari ainakin. Tietysti kotonakin kaikki oli päin helvettiä. Pakkaus oli saanut elämänsä ensimmäisen korvatulehduksen, ukon pää oli räkää täynnä ja perhe-elämä niin herkkää että aivan heikotti.

Kun nyt viimein olen parantumaan päin, voin vain todeta että uhoaminen ei kannata koskaan. Seuraavalla kerralla kun olen lähdössä reissuun, lupaan kirjoittaa tänne, että juon pelkkää vissyä, ostan pelkästään Hello Kitty –tuotteita taaperolleni ja että itken itseni jo etukäteen uneen, kun joudun eroon pikku piltistäni.

Jos tuo Murphy siitä olisi sitten onnellisempi ja antaisi tehdä edes tuliaisostokset rauhassa.