Paatunut äiti

Huomenna lähden työmatkalle. Enkä vain yhdeksi vaan - apua! - kahdeksi päiväksi. En odota matkaa kovinkaan innokkaasti, koska se on suunniteltu sillä tavalla veemäisesti, ettei kenellekään missään vaiheessa voi jäädä aikaa tutustua nähtävyyksiin saati sitten kierrellä valloittavilla vanhoilla kujilla.

Ainoa, mikä on mahdollisuuksien rajoissa, on pämppääminen työporukan kanssa illalla joskus yhdeksän jälkeen. Ja mitä sitä porukkaa olen nähnyt, syljeskellään siellä kuorossa kuppiin ja ollaan niin fiksua, että Stephen Hawkingkin putoaisi perseelleen.

Kaikesta tästä kurjuudesta huolimatta odotan matkaa innolla. Pelkästään se, että pääsen lentokoneeseen ilman perhettäni tuntuu kerrassaan vapauttavalta (hyi minua!). Irtautuminen pikkukakkosen, päivällisen, iltapalan, hampaidenpesun ja mikä kaikkein tärkeintä aamullisen raivorutiinin puristavasta otteesta tuntuu ylellisyyden huipentumalta.  En myöskään usko itkeväni itseäni uneen joka yö vain sen vuoksi, etten kahteen kokonaiseen päivään näe pikku-pilttiäni, niin paljon kuin häntä rakastankin. Tyttärelläni kun on myös isä, joka sattuu mielestäni olemaan ihan osaavaa sorttia.

Niinpä toivon, että työkaverini pettävät odotukseni ja kumoavat kuppeja niihin syljeskelemisen sijasta. Ja jos ne eivät sitä tee, tyhjennän minibaarin tai luen ainakin kaikessa rauhassa hömppää. Pitäisiköhän hävetä? En taida osata. Anteeksi vaan, taas.