Vaikka kaikki lätinöitäni lukeneet tietävät, että olen järki-ihminen vailla vertaa, täytyy myöntää, että olen kaiholla ja innolla katsonut kaikki Richard Linklaterin Rakkautta-sarjan elokuvat.
Vaikka oma suhteeni on kymmenen vuoden jälkeen tietysti ihan helvetin intohimoinen ja yllätyksellinen, näyttää nyt lupaavasti siltä, että Pakkaus luo vielä kuolemattomampaa rakkaussuhdetta poikaan nimeltä Tuomas - ihan tarhasta lähtien.
Tuomas on yhdellä sanalla sanoen TÄY-DEL-LI-NEN. Siihen on monta syytä.
1. Tuomaksella on makkaramaha. Näin ainakin tarhantätien mukaan. Pakkaus oli tarhassa kuulemma haltioituneena huudellut "makkaramaha!" ja käynyt samalla halaamaan Tuomasta. "Makkaramaha"-kutsua oli seurannut paidannostelua ja kiihkeää halailua. Niin kiihkeää, että palapelien palat olivat lennelleet pitkin lattiaa.
2. Tuomas on "ihana". Kysyin, että miksi. Kuulemma siksi, että Tuomas halii Pakkausta. Ihan tarpeeksi viileä syy, minusta ainakin.
3. Tuomas on kaikista paras kaveri, kun se on mukava. Jälleen vitun hyvä perustelu, minusta ainakin.
Raivoisasta rakkaudesta todistaa minusta myös erityisesti se, että Pakkaus kuulemma oli mylvinyt valittunsa perään jopa vessanpytyltä käsin.
Jos tarhantädit eivät ole ruvennet emävalehtelemaan, on tyttäreni istunut pytyllä ja haikuillut samaan aikaan laulua tapaillen, että "Tuomas tuu täää-ään-neeee...sääää ooooot mun paras kaaaaveeeerii...! Haaa-aa-li-taaan!"
Oih!
Rakastunutta. Mutta myös emansipoitunutta. Ja itsevarmaa. Meidän tyttö se ei ainakaan ujostele. Ainoa huoli lienee, että voivat pojat noin kovan valkyyrian edestä kyllä ajan myötä karata. Paitsi Tuomas - tietenkin.
perjantai 23. elokuuta 2013
torstai 22. elokuuta 2013
Tappotylsät tarinat
Tulin juuri iltasatuilemasta ja pistää taas vaihteeksi vihaksi tämä nykyinen lällymeininki (milloinpa ei). Tällä kertaa nyppivät nuo nykyajan satukirjat.
Haluaisin kysyä, mikä maailmanministeriö on päättää päräyttänyt, että satujen pitää nykyisin olla niin helvetin tylsiä ja anteeksi vaan, niin totaalisen yököttävän optimistispositiivisaurinkoisia? Kaikki on täynnä auvoista iloa, rakkautta, hyvää tarkoittavia tyyppejä ja jos jollekin tulee paha mieli (apua!), se johtuu vain ja ainoastaan väärinkäsityksistä, joita sitten selitellään ja pyydellään monin sanoin ja teoin anteeksi.
Kaiholla muistelen oman lapsuuteni kovinta satusettiä: Hanhiemon satuaarretta. Siinä kirjassa jos missä olivat pedot vielä petoja, ja paheet saivat palkkansa niin että soi.
Jos oli possunketale niin pösilö, että rupesi kotitaloa oljista kyhäämään, niin johan sitä suden suuhun jouti. Ja räiske vain raikui mielikuvituksessa, kun seuraavan siantursakkeen risumaja romahti ja toisestakin turjakkeesta tuli hukan apetta.
Jos alkoi maitoa kuljettava typerähkö piikatyttönen maineesta ja mammonasta unelmoimaan niin, että unohti tehtävänsä ja tiputti myytäväksi tarkoitetun maidon maahan, niin jo loppuivat leveät unelmat. Loppuun täräytettiin vain kylmän viileästi, että "Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla".
Ja kun pitkästynyt paimenpoika alkoi hupiansa huutelemaan, että susi häntä ahdisteli, niin kuinkas kävi? Kyllä se iki-inhottava hukka hänetkin peri, kun ei kyläläisistä ketään enää inspannut lähteä valepukin perään katsomaan.
Onneksi sentään Hanhiemon satuaarretta ei vielä ole julistettu kiellettyjen kirjojen joukkoon (ei mene varmaan kauan). Sain itse asiassa sen lahjaksi lapselleni jo, kun Pakkaus oli vasta imeväisiässä, mutta koska kuvat eivät ole niitä parhaita ja ymmärrys ei vielä ole tähän päivään asti oikein riittänyt, ei kirjaa ole paljon käytetty. Mutta lupaan, että kohta lentävät nuo ylimakeat lässytykset hevonperseeseen ja aletaan suoraselkäisiin satukasvatushommiin.
Toisaalta, ehkä noilla vastenmielisillä ja puuduttavilla tarinoilla on puolensa. Ainakin itseäni pukkaa unettamaan aina kun niitä luen, joten ehkä ne on tarkoitettukin lamauttamaan aivot johonkin psykologien tarkkaan laskemaan nirvanatilaan, joka puolestaan auttaa lasta nukahtamaan. Se onkin ainoa syy, minkä noiden kirjojen olemassaololle keksin. Mitään mielikuvitusta noilla ainakaan ei tueta saati sitten elämästä jotain opeteta.
ps. Inhokkilistan kärjessä tällä hetkellä Hurjat leluseikkailut. Tosi hurjat, perkele. Älkää ostako.
Haluaisin kysyä, mikä maailmanministeriö on päättää päräyttänyt, että satujen pitää nykyisin olla niin helvetin tylsiä ja anteeksi vaan, niin totaalisen yököttävän optimistispositiivisaurinkoisia? Kaikki on täynnä auvoista iloa, rakkautta, hyvää tarkoittavia tyyppejä ja jos jollekin tulee paha mieli (apua!), se johtuu vain ja ainoastaan väärinkäsityksistä, joita sitten selitellään ja pyydellään monin sanoin ja teoin anteeksi.
Kaiholla muistelen oman lapsuuteni kovinta satusettiä: Hanhiemon satuaarretta. Siinä kirjassa jos missä olivat pedot vielä petoja, ja paheet saivat palkkansa niin että soi.
Jos oli possunketale niin pösilö, että rupesi kotitaloa oljista kyhäämään, niin johan sitä suden suuhun jouti. Ja räiske vain raikui mielikuvituksessa, kun seuraavan siantursakkeen risumaja romahti ja toisestakin turjakkeesta tuli hukan apetta.
Jos alkoi maitoa kuljettava typerähkö piikatyttönen maineesta ja mammonasta unelmoimaan niin, että unohti tehtävänsä ja tiputti myytäväksi tarkoitetun maidon maahan, niin jo loppuivat leveät unelmat. Loppuun täräytettiin vain kylmän viileästi, että "Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla".
Ja kun pitkästynyt paimenpoika alkoi hupiansa huutelemaan, että susi häntä ahdisteli, niin kuinkas kävi? Kyllä se iki-inhottava hukka hänetkin peri, kun ei kyläläisistä ketään enää inspannut lähteä valepukin perään katsomaan.
Onneksi sentään Hanhiemon satuaarretta ei vielä ole julistettu kiellettyjen kirjojen joukkoon (ei mene varmaan kauan). Sain itse asiassa sen lahjaksi lapselleni jo, kun Pakkaus oli vasta imeväisiässä, mutta koska kuvat eivät ole niitä parhaita ja ymmärrys ei vielä ole tähän päivään asti oikein riittänyt, ei kirjaa ole paljon käytetty. Mutta lupaan, että kohta lentävät nuo ylimakeat lässytykset hevonperseeseen ja aletaan suoraselkäisiin satukasvatushommiin.
Toisaalta, ehkä noilla vastenmielisillä ja puuduttavilla tarinoilla on puolensa. Ainakin itseäni pukkaa unettamaan aina kun niitä luen, joten ehkä ne on tarkoitettukin lamauttamaan aivot johonkin psykologien tarkkaan laskemaan nirvanatilaan, joka puolestaan auttaa lasta nukahtamaan. Se onkin ainoa syy, minkä noiden kirjojen olemassaololle keksin. Mitään mielikuvitusta noilla ainakaan ei tueta saati sitten elämästä jotain opeteta.
ps. Inhokkilistan kärjessä tällä hetkellä Hurjat leluseikkailut. Tosi hurjat, perkele. Älkää ostako.
maanantai 19. elokuuta 2013
Hei kamoon
Uskokaa nyt, ettei täällä ole mitään järjellistä sanottavaa. En tiedä, mitä otsakkeen kirjoittaja on ajatellut, en tiedä, mitä joku sitä ennen on ajatellut enkä tiedä, mitä helvettiä nyt pitäisi tehdä, kun pallistelen tässä parrasvaloissa.
Älkää ainakaaan lisätkö valoja. Häikii jo kumminkin. Ja ukon kuorsaus kuuluu tänne ylös asti.
ps. Selvittävänä tekijänä tälle tekstille: uniongelmat on aika perseestä siinä vaiheessa, kun huonosti on nukuttu jo neljättä yötä ja aamulla pitäisi lähteä taas tarharetkelle...
Älkää ainakaaan lisätkö valoja. Häikii jo kumminkin. Ja ukon kuorsaus kuuluu tänne ylös asti.
ps. Selvittävänä tekijänä tälle tekstille: uniongelmat on aika perseestä siinä vaiheessa, kun huonosti on nukuttu jo neljättä yötä ja aamulla pitäisi lähteä taas tarharetkelle...
Karkki ja harmitus
Hurraa! Meillä on opittu sanomaan RRRRRRRRR.
Terävimmin ja tarkimmin ärrä taipuu sanoissa KARKKI ja HARMITUS.
Ei varmaan mikään yllätys kenellekään. Johan tässä on tuota harmitusta saatu todistaa taas pari viikkoa ja karkki on aina, ikuisesti ja iänkaiken maailman paras kumppani. Ja nyt ne molemmat vielä surisevat oikealla tavalla.
Odottakaas, kun se keksii sanoa: "Minulla on HARRRRMITUS, kun en saa KARRRRRKKIA."
Ei mene kauan. Mutta ei se mitään. Olen jo valmiiksi kuuroutunut viime viikkojen raivoterapiasta, joten antaa palaa. Sieltä vaan. Ei tunnu missään. Karrrrrrkkia ei tipu, jos ei harrrrrrrmitus vähän hälvene.
Terävimmin ja tarkimmin ärrä taipuu sanoissa KARKKI ja HARMITUS.
Ei varmaan mikään yllätys kenellekään. Johan tässä on tuota harmitusta saatu todistaa taas pari viikkoa ja karkki on aina, ikuisesti ja iänkaiken maailman paras kumppani. Ja nyt ne molemmat vielä surisevat oikealla tavalla.
Odottakaas, kun se keksii sanoa: "Minulla on HARRRRMITUS, kun en saa KARRRRRKKIA."
Ei mene kauan. Mutta ei se mitään. Olen jo valmiiksi kuuroutunut viime viikkojen raivoterapiasta, joten antaa palaa. Sieltä vaan. Ei tunnu missään. Karrrrrrkkia ei tipu, jos ei harrrrrrrmitus vähän hälvene.
sunnuntai 18. elokuuta 2013
Moraalinen rappio eli äiti luovuttaa
Eilen mureni taas pala äidillistä selkärankaa (jos sitä koskaan on ollut olemassakaan). Mikäs siinä, kohta ollaan yhtä taipuisia kuin kastemato.
Olin saanut viettää viikonloppua Helsingissä ihan itsekseni tyttöporukassa ja tarkoitus oli viipyä aina sunnuntaihin saakka. Koska äidillisten aivojeni vahvimpiin ominaisuuksiin ei kuulu pitkäkestoinen muisti, tein sellaisen megalomaanisen munauksen, että tulin koti-ikävissäni kotiin jo lauantaina, vaikka olin suunnitellut punkkaavani stadissa sunnuntaihin.
Heti kun kotioven avasin, minulle julistettiin se sama räjähtävä raivon manifesti, jonka vuoksi livohkaan lähtö perjantaina ei ollut tuntunut yhtään paskemmalta vedolta.
Ensi halauksesta kesti ehkä viisi minuuttia, kun maailma oli taas kolmevuotiaan kapinallisen mielessä muuttunut sysimustaksi. Taas oli paskaa ruokaa, paskaa ohjelmaa, paskat vanhemmat, paskat vaatteet, paskat leikit ja kun olin ehtinyt olla kotona ehkä puoli tuntia, oli ehditty jo sinne lattianrajaan ihka aitoihin itkupotkuraivareihin (Huom! Ennen äitiyttä kuvittelin, että itkupotkuraivarit on lähinnä abstrakti käsite. Ei muuten ole).
En heti luovuttanut, vaikka mieli teki kiskoa korkkarit jalkaan ja kurvata taksilla Alkon kautta takaisin pääkaupungin humuun. Ei. Yritin toimia kuin fiksu vanhempi. Olin välillä kuin mitään ei olisi ollutkaan, luin kirjaa ja tyhjensin tiskikonetta. Mutta koska uhkaan pikku hiljaa kuuroutua tämän jatkuvan älämölön seurauksena, oli pakko yrittää välistä kommentoida.
Juteltiin harmituksesta. Juteltiin vihastuksesta. Ja pyydettiin taas anteeksi. Ja sitten rundi alusta.
Kun kello tuli kahdeksan, itkin jo melkein ilonkyyneliä, kun kellon viisarit viimein näyttivät nukkumaanpanonumeroita.
Mutta sitä ennen piti hoitaa ne kuuluisat rutiinit: hampaidenpesu ja iltasatu.
Totta vitussa penska kieltäytyi astumasta kylppärin kynnyksen ylitse, kuten jo joka päivä toista viikkoa, ja heittäytyi ensin portaiden juurelle huutamaan. Koska kuitenkin sain siinä silmänräpäyksessä kiskottua tyngältä leggarit ja sukat pois (= yksi maailman suurimmista vääryyksistä), pakeni ipana vihaisena makuuhuoneeseen.
Siellä se sitten ulisi, pimeässä makuuhuoneessa että "EIIII SUKKAA POIS! EEIIII HAMPAITA EIIII HAMPAITA EIIII PESTÄ HAMPAITA!!! VAIN ILTASATU ILTASATU ILTASATU. ÄITI TUU VIELEEEEEEEEEN!!!"
Minä olin kolmen tunnin kuuntelukokemuksen jälkeen jo hyvinhyvinhyvinhyvin väsynyt.
Päätin lähteä uhkailulinjalle. Koska olen jostain lukenut, että vanhempana ei saa uhata asioilla, mitä ei voi toteuttaa, laukaisin: "Äiti ei tuu viereen eikä lue iltasatua ennen kuin hampaat on pesty!"
Pakkauksen vastaus oli helposti arvattavissa: "EIIIIII!!! Äiti tule vieleen! Iltasatu! EI HAMPAITA."
Ja juuri silloin, siinä paikassa, koin taivaallisen valaistuksen! Se ohjasi minut moraaliseen rappioon, mutta pelasti iltani. Tajusin nimittäin, että voisin toteuttaa uhkaukseni! Ettei minun todellakaan ollut pakko raahata potkivaa ja kiljuvaa palosireenia pakkohoitoon. Että voisin kerrankin vain antaa olla. Haistattaa iltasadulle, hampaidenpesulle ja - anteeksi vaan - Pakkaukselle pitkät paskat.
Eli toteuttaa uhkaukseni.
Niinpä käännyin kylmän viileästi kannoillani, löin makkarin oven kiinni ja kävelin portaat ylös olohuoneeseen.
Meni ilmeisesti Pakkauksellakin pasmat sekaisin ja jauhot suuhun, sillä makkarista kuului enää pari "iiiltasatuuuuu"-vingahdusta. Sen jälkeen korvissa kaikui kauniina soiva hiljaisuus ja minä. Yksin. Hiljaisuudessa. Eikä tarvinnut edes otella hampaidenpesussa tai jankata loputtomiin satukirjan kukkien väreistä tai eläinten ominaisuuksista.
Mahtavaa. Moraalitonta ja vastuutonta, kyllä. Mutta siltikin, m-a-h-t-a-v-a-a.
Olin saanut viettää viikonloppua Helsingissä ihan itsekseni tyttöporukassa ja tarkoitus oli viipyä aina sunnuntaihin saakka. Koska äidillisten aivojeni vahvimpiin ominaisuuksiin ei kuulu pitkäkestoinen muisti, tein sellaisen megalomaanisen munauksen, että tulin koti-ikävissäni kotiin jo lauantaina, vaikka olin suunnitellut punkkaavani stadissa sunnuntaihin.
Heti kun kotioven avasin, minulle julistettiin se sama räjähtävä raivon manifesti, jonka vuoksi livohkaan lähtö perjantaina ei ollut tuntunut yhtään paskemmalta vedolta.
Ensi halauksesta kesti ehkä viisi minuuttia, kun maailma oli taas kolmevuotiaan kapinallisen mielessä muuttunut sysimustaksi. Taas oli paskaa ruokaa, paskaa ohjelmaa, paskat vanhemmat, paskat vaatteet, paskat leikit ja kun olin ehtinyt olla kotona ehkä puoli tuntia, oli ehditty jo sinne lattianrajaan ihka aitoihin itkupotkuraivareihin (Huom! Ennen äitiyttä kuvittelin, että itkupotkuraivarit on lähinnä abstrakti käsite. Ei muuten ole).
En heti luovuttanut, vaikka mieli teki kiskoa korkkarit jalkaan ja kurvata taksilla Alkon kautta takaisin pääkaupungin humuun. Ei. Yritin toimia kuin fiksu vanhempi. Olin välillä kuin mitään ei olisi ollutkaan, luin kirjaa ja tyhjensin tiskikonetta. Mutta koska uhkaan pikku hiljaa kuuroutua tämän jatkuvan älämölön seurauksena, oli pakko yrittää välistä kommentoida.
Juteltiin harmituksesta. Juteltiin vihastuksesta. Ja pyydettiin taas anteeksi. Ja sitten rundi alusta.
Kun kello tuli kahdeksan, itkin jo melkein ilonkyyneliä, kun kellon viisarit viimein näyttivät nukkumaanpanonumeroita.
Mutta sitä ennen piti hoitaa ne kuuluisat rutiinit: hampaidenpesu ja iltasatu.
Totta vitussa penska kieltäytyi astumasta kylppärin kynnyksen ylitse, kuten jo joka päivä toista viikkoa, ja heittäytyi ensin portaiden juurelle huutamaan. Koska kuitenkin sain siinä silmänräpäyksessä kiskottua tyngältä leggarit ja sukat pois (= yksi maailman suurimmista vääryyksistä), pakeni ipana vihaisena makuuhuoneeseen.
Siellä se sitten ulisi, pimeässä makuuhuoneessa että "EIIII SUKKAA POIS! EEIIII HAMPAITA EIIII HAMPAITA EIIII PESTÄ HAMPAITA!!! VAIN ILTASATU ILTASATU ILTASATU. ÄITI TUU VIELEEEEEEEEEN!!!"
Minä olin kolmen tunnin kuuntelukokemuksen jälkeen jo hyvinhyvinhyvinhyvin väsynyt.
Päätin lähteä uhkailulinjalle. Koska olen jostain lukenut, että vanhempana ei saa uhata asioilla, mitä ei voi toteuttaa, laukaisin: "Äiti ei tuu viereen eikä lue iltasatua ennen kuin hampaat on pesty!"
Pakkauksen vastaus oli helposti arvattavissa: "EIIIIII!!! Äiti tule vieleen! Iltasatu! EI HAMPAITA."
Ja juuri silloin, siinä paikassa, koin taivaallisen valaistuksen! Se ohjasi minut moraaliseen rappioon, mutta pelasti iltani. Tajusin nimittäin, että voisin toteuttaa uhkaukseni! Ettei minun todellakaan ollut pakko raahata potkivaa ja kiljuvaa palosireenia pakkohoitoon. Että voisin kerrankin vain antaa olla. Haistattaa iltasadulle, hampaidenpesulle ja - anteeksi vaan - Pakkaukselle pitkät paskat.
Eli toteuttaa uhkaukseni.
Niinpä käännyin kylmän viileästi kannoillani, löin makkarin oven kiinni ja kävelin portaat ylös olohuoneeseen.
Meni ilmeisesti Pakkauksellakin pasmat sekaisin ja jauhot suuhun, sillä makkarista kuului enää pari "iiiltasatuuuuu"-vingahdusta. Sen jälkeen korvissa kaikui kauniina soiva hiljaisuus ja minä. Yksin. Hiljaisuudessa. Eikä tarvinnut edes otella hampaidenpesussa tai jankata loputtomiin satukirjan kukkien väreistä tai eläinten ominaisuuksista.
Mahtavaa. Moraalitonta ja vastuutonta, kyllä. Mutta siltikin, m-a-h-t-a-v-a-a.
maanantai 12. elokuuta 2013
Helvetillinen näytelmä
Erehdyin pari viikkoa sitten haaveiden ihmemaahan ja lällyttelin itsekseni, että "Huhheijaa, nyt on sitten pahimmat uhmatkin uhmailtu". Voin jo kuvitella, miten tirskahdatte epäuskoisena. Että kuinka kukaan aikuiseen ikään ehtinyt ja kohtuullisen kovasti koulutettukin ihminen voi elää niin harhaisessa todellisuudessa.
Totta helvetissä se palasi jälleen. Ja kuten joka kerta, pahempana kuin edellinen kierros. Empiirisen todistusaineiston nojalla on pakko todeta, että lapsen uhma näyttää jakautuvan kuin Danten helvetti ikään ja suunta on aina vain alaspäin. Ja jos nyt ei olla siellä yhdeksännen piirin pohjamudissa, niin ei sitten koskaan.
Aamu alkaa rääkymisellä. Tarhasta tullessa kuuluu rääkymistä. Ja ilta menee rääkyessä - useampaan otteeseen.
Aiheeksi riittää mikä tahansa. Kuten esmes se, että sohvatyynyn vetoketju ei menekään hetijustnyt kiinni, kun se kerran niin kätevästi aukesikin. Tai että tarjolla ei ole lastenjogurttia, kun kerran edellispäivänä oli. Tai että äiskä ei hyppää joka viides minuutti toteuttamassa jotain älytöntä toivetta. Tai jos äiti tekee sen virheen, että hyppää toteuttamaan toiveen ja kaivaa esille vaikkapa kaivatun leikkipuhelimen, äiskä tekee sen niin raivostuttavan ja repivän väärällä tavalla, että asiasta sopii rääkyä, huutaa ja mylviä kuin joku perkeleen hirven ja harakan sekasikiö.
Tänään pukkasin penskan pehkuihin siinä vaiheessa, kun tätä näytelmää oli kestänyt koko ilta puoli kahdeksaan saakka. Olin venyttänyt järjen lempeän ääneni äärimmäisyyksiin, kiehahtanut (vain kevyesti) välillä, kuunnellut räkäitkuisia "AAAAN-TEEEEEK-SIIIIIII"-huutoja, jotka heti sovittelun jälkeen räjähtivät uuteen raivon kukkaan. Kun omassa päässä alkoi kehittyä painekattilamainen kuumotus, päätti ipana mäiskästä minua vielä nyrkillä naamaan.
Turpiin ottaminen ei sattunut juuri muuten kuin henkisesti - mutta tuli vihoviimeisenä pisarana. Olin tehnyt tavallista pitemmän päivän töissä ja olisin ihan vitun mielelläni voinut viettää illan mukavamminkin kuin sitä saatanan mölinää, ulinaa ja sinnittelyä kuunnellessa.
Lähdinpä siis raahautumaan alakertaan Pakkausta toisesta kädestä roikottaen samalla kun ipana esitti ulisevaa jauhosäkkiä. Kun pääsimme alakertaan, alkoi älytön ujellus aiheesta "En saa housuja hetijusttässäjanyt pois jalasta". Kun äiti yritti auttaa, seurasi älämölö aiheesta "Äiti ei saa auttaa", jota tehostettiin huitomalla kuin käteni olisi ollut joku saatanan iso ampiainen. Yöpaitaa ei hyväksytty ja se tehtiin selväksi karjumalla kilometrien päähän "MÄÄÄÄÄÄÄÄÄ HA-LU (nikotus)-AN OLLA NAKUPELLEEEEEE!" Sitten raivostuttavan nopeaksi kehittynyt kersa karkasi petiin ilman hampaiden pesua.
Vaikka minulla oli kyrpä otsassa, herne syvällä nokassa ja seiväs perseessä, en voinut olla nauramatta, kun raahasin 16 kiloista ja metrin mittaista h-e-l-v-e-t-i-n vihaista yhden hengen oopperajuhlaa kolmatta kertaa hammasharjan ääreen. Koska kylppärissä kohtasin jälleen sen jauhosäkin, jouduin roikottamaan raivotarta pytyn päällä sylissäni ja tunkemaan sitä hammasharjaa väkisin suuhun. Penska yritti karata taas, kun minun oli pakko irrottaa otteeni, jotta voisin laskea vettä hammasmukiin. Täysi muki kädessä minä sitten rymysin puolikonttaavassa asennossa sen ärjyvän hourupään perässä ja sain kiinni toisesta jalasta. Pakkaus palasi kyllä kainalossani kylppäriin, mutta ruiskautti hammasmukin sisällön kapinallisesti pitkin peilejä ja lavuaareja.
Jos ei tässä kohtaa ihmisellä tule mieleen korvatillikka tai tukistaminen kasvatuskeinona, niin ei hän ole a) järjissään, b) ihminen. Käväisipä siis minunkin mielessäni, että voisi se vanha keino olla parempi kuin pussillinen uusia. Säästin kuitenkin lasta ja etenkin omaatuntoani.
Ja mitä varten? Jotta saan takuuvarmasti herätä yöllä ulinaan, joka johtuu nälästä ja janosta, koska iltapala ei maistunut, kun ei ollut sitä lastenjogurttia eikä juomaksi pillimehua (= aivan kuin meillä jälkimmäistä iltapalalla olisi koskaan juotu) tai sitten siitä, että kusi on lorahtanut housuun ja kastellut koko sängyn, koska vessaan ei voinut mennä, kun ääliöämmä nimeltä äiti yritti vaatia sellaista kolmen vessattoman tunnin jälkeen.
Ja huomennahan on päivä uus, minä ihan perkeleen vanha ja väsynyt ja kuviot ne vanhat samat.
PS. Arvatkaa mitä se nyt tuolla alhaalla loilottaa maailmojasyleilevän hyväntuulisena? Että "Mua halmittaa - halmittaa - halmittaa. Laa laa laa.
EI KAI! En oo huomannukaan!
Totta helvetissä se palasi jälleen. Ja kuten joka kerta, pahempana kuin edellinen kierros. Empiirisen todistusaineiston nojalla on pakko todeta, että lapsen uhma näyttää jakautuvan kuin Danten helvetti ikään ja suunta on aina vain alaspäin. Ja jos nyt ei olla siellä yhdeksännen piirin pohjamudissa, niin ei sitten koskaan.
Aamu alkaa rääkymisellä. Tarhasta tullessa kuuluu rääkymistä. Ja ilta menee rääkyessä - useampaan otteeseen.
Aiheeksi riittää mikä tahansa. Kuten esmes se, että sohvatyynyn vetoketju ei menekään hetijustnyt kiinni, kun se kerran niin kätevästi aukesikin. Tai että tarjolla ei ole lastenjogurttia, kun kerran edellispäivänä oli. Tai että äiskä ei hyppää joka viides minuutti toteuttamassa jotain älytöntä toivetta. Tai jos äiti tekee sen virheen, että hyppää toteuttamaan toiveen ja kaivaa esille vaikkapa kaivatun leikkipuhelimen, äiskä tekee sen niin raivostuttavan ja repivän väärällä tavalla, että asiasta sopii rääkyä, huutaa ja mylviä kuin joku perkeleen hirven ja harakan sekasikiö.
Tänään pukkasin penskan pehkuihin siinä vaiheessa, kun tätä näytelmää oli kestänyt koko ilta puoli kahdeksaan saakka. Olin venyttänyt järjen lempeän ääneni äärimmäisyyksiin, kiehahtanut (vain kevyesti) välillä, kuunnellut räkäitkuisia "AAAAN-TEEEEEK-SIIIIIII"-huutoja, jotka heti sovittelun jälkeen räjähtivät uuteen raivon kukkaan. Kun omassa päässä alkoi kehittyä painekattilamainen kuumotus, päätti ipana mäiskästä minua vielä nyrkillä naamaan.
Turpiin ottaminen ei sattunut juuri muuten kuin henkisesti - mutta tuli vihoviimeisenä pisarana. Olin tehnyt tavallista pitemmän päivän töissä ja olisin ihan vitun mielelläni voinut viettää illan mukavamminkin kuin sitä saatanan mölinää, ulinaa ja sinnittelyä kuunnellessa.
Lähdinpä siis raahautumaan alakertaan Pakkausta toisesta kädestä roikottaen samalla kun ipana esitti ulisevaa jauhosäkkiä. Kun pääsimme alakertaan, alkoi älytön ujellus aiheesta "En saa housuja hetijusttässäjanyt pois jalasta". Kun äiti yritti auttaa, seurasi älämölö aiheesta "Äiti ei saa auttaa", jota tehostettiin huitomalla kuin käteni olisi ollut joku saatanan iso ampiainen. Yöpaitaa ei hyväksytty ja se tehtiin selväksi karjumalla kilometrien päähän "MÄÄÄÄÄÄÄÄÄ HA-LU (nikotus)-AN OLLA NAKUPELLEEEEEE!" Sitten raivostuttavan nopeaksi kehittynyt kersa karkasi petiin ilman hampaiden pesua.
Vaikka minulla oli kyrpä otsassa, herne syvällä nokassa ja seiväs perseessä, en voinut olla nauramatta, kun raahasin 16 kiloista ja metrin mittaista h-e-l-v-e-t-i-n vihaista yhden hengen oopperajuhlaa kolmatta kertaa hammasharjan ääreen. Koska kylppärissä kohtasin jälleen sen jauhosäkin, jouduin roikottamaan raivotarta pytyn päällä sylissäni ja tunkemaan sitä hammasharjaa väkisin suuhun. Penska yritti karata taas, kun minun oli pakko irrottaa otteeni, jotta voisin laskea vettä hammasmukiin. Täysi muki kädessä minä sitten rymysin puolikonttaavassa asennossa sen ärjyvän hourupään perässä ja sain kiinni toisesta jalasta. Pakkaus palasi kyllä kainalossani kylppäriin, mutta ruiskautti hammasmukin sisällön kapinallisesti pitkin peilejä ja lavuaareja.
Jos ei tässä kohtaa ihmisellä tule mieleen korvatillikka tai tukistaminen kasvatuskeinona, niin ei hän ole a) järjissään, b) ihminen. Käväisipä siis minunkin mielessäni, että voisi se vanha keino olla parempi kuin pussillinen uusia. Säästin kuitenkin lasta ja etenkin omaatuntoani.
Ja mitä varten? Jotta saan takuuvarmasti herätä yöllä ulinaan, joka johtuu nälästä ja janosta, koska iltapala ei maistunut, kun ei ollut sitä lastenjogurttia eikä juomaksi pillimehua (= aivan kuin meillä jälkimmäistä iltapalalla olisi koskaan juotu) tai sitten siitä, että kusi on lorahtanut housuun ja kastellut koko sängyn, koska vessaan ei voinut mennä, kun ääliöämmä nimeltä äiti yritti vaatia sellaista kolmen vessattoman tunnin jälkeen.
Ja huomennahan on päivä uus, minä ihan perkeleen vanha ja väsynyt ja kuviot ne vanhat samat.
PS. Arvatkaa mitä se nyt tuolla alhaalla loilottaa maailmojasyleilevän hyväntuulisena? Että "Mua halmittaa - halmittaa - halmittaa. Laa laa laa.
EI KAI! En oo huomannukaan!
perjantai 9. elokuuta 2013
Raivohullu satutäti
Miten voi perkele iltasadunkin lukeminen mennä näin hel-ve-tin vaikeaksi!?
Taustavastaukseksi kelvannee, että tänään alkoi koko päivä vaihteeksi väärällä jalalla. Pakkaus veti heti seiskalta palkokasvin syvälle sieraimeen, kun ei saanut lelupäivänä roudata tarhaan palapeliä esiteltäväksi. Äidin järjen ääni ja perustelu, että "Osa niistä palasista hukkuu kumminkin" oli ihan syvältä ja perseestä ja sitä vastaan sitten kelpasikin huutaa, potkia ja raivota kuin se tyttölapsi Manaajassa.
Ilta ei mennyt yhtään paremmin. Kävimme kylästelemässä kaverini luona (se osuus meni tietysti täydellisen hyvin), mutta koska kotona olimme lopulta vasta seiskan jälkeen, oli pikkuämmä jäätävän väsyneessä tilassa.
Ensin riehuttiin vaatteitten poisottoa vastaan, sitten kylpemistä vastaan, sitten kylvystä poistulemista vastaan, tukanpesua vastaan ja pikkareitten pukemista vastaan. Kun tämä tunnin mittainen mellakka oli tainnutettu, makasi ipana lopulta sängyssä pikkarit jalassa, mutta ilman t-paitaa (= tätä minä kutsun kompromissiksi isolla K:lla ja itseäni diplomaatiksi isolla D:llä). Tyhmempi olisi tässä vaiheessa luullut, että tyttö oli valmista kauraa ja helppo vaivuttaa unen hellään huomaan.
Väärin.
Aloitimme iltasadun eli Länkkäri Lassen seikkailujen lukemisen noin sadatta kertaa.
Minä: "Kaverukset lähtivät..."
Pakkaus: "Katso katso, Polle Peloton on tuossa!"
Minä: "Joo. Kaverukset lähtivät..."
Pakkaus: "Katso katso! Lassen lakki putoaa!"
Minä: "Joo. Kaverukset lähtivät..."
Pakkaus: "Katsokatsokatso! Sillä on luutupaita!"
Minä: "JOO JOO! Kaverukset lähtivät..."
Pakkaus: "Anteeksi!"
Minä: "Mitä sie pyydät anteeksi?"
Pakkaus: "Sitä kun kun kun sanoin luutupaita!"
Minä: "Ei semmoista tartte pyytää anteeksi. Äiti pyytää anteeksi, että oli vähän kärsimätön. No niin. Kaverukset lähtivät..."
Pääsen viimein lukemaan aukeaman verran satua eteenpäin. Kun yritän kääntää sivua, alkaa jälleen manaajamainen audiovisuaalinen ilotulitus.
Pakkaus (naama väärässä ja reuhtoen pientä ruumistaan sinne tänne):"EIIIIII EI EI EI EI EI EI!"
Minä (hämmentyneenä): "Mitä ei?"
Pakkaus: "Ei käännetä SIVUA!!!"
Minä: "Mut eihän me ikinä saaha tätä luetuksi..." - sitten huokaisen ja käännän takaisin edelliselle aukeamalle.
Käymme lävitse Länkkäri Lassen koko olemuksen hatusta kenkiin, maiseman yksityiskohdat, Lassen kaverin Peten ja erityisesti hänen heiluvan kätensä (5 * "Äiti! Se heiluttaa KÄTTÄ!!" ÄITI!")
Pienen kirjan lukemiseen menee kyljessäni kiehnäävän satutädin ansiosta ainakin puoli tuntia, koska a) kirjan juoni ei kiinnosta paskan vertaa, b) joka kerta kun yritän kääntää sivua, se on aaaiiiivan liian aikaisin, sillä c) Pakkausta kiinnostavat kirjan piirrosten pienimmätkin yksityiskohdat kuten esmes kaktuksen piikit Lassen perseessä, järven veden kastelema huopa sekä huovan väri, veden väri, hiekan väri, kaktusten väri ja keskustelu siitä, mitä kaktukset oikeastaan ovat.
Kyllä minä nyt olen kuulkaas lasin valkoviiniä ansainnut. Alakerrasta ei nimittän kuulu juuri mitään. Paitsi satunnaista "Äiti tule tänne!"-kutsuja. Mutta ne ovat sitä tavan kapinaa - ei mitään Sex Pistols -punkkia kuten koko muu päivä.
Mukavampaa iltaa teille.
Taustavastaukseksi kelvannee, että tänään alkoi koko päivä vaihteeksi väärällä jalalla. Pakkaus veti heti seiskalta palkokasvin syvälle sieraimeen, kun ei saanut lelupäivänä roudata tarhaan palapeliä esiteltäväksi. Äidin järjen ääni ja perustelu, että "Osa niistä palasista hukkuu kumminkin" oli ihan syvältä ja perseestä ja sitä vastaan sitten kelpasikin huutaa, potkia ja raivota kuin se tyttölapsi Manaajassa.
Ilta ei mennyt yhtään paremmin. Kävimme kylästelemässä kaverini luona (se osuus meni tietysti täydellisen hyvin), mutta koska kotona olimme lopulta vasta seiskan jälkeen, oli pikkuämmä jäätävän väsyneessä tilassa.
Ensin riehuttiin vaatteitten poisottoa vastaan, sitten kylpemistä vastaan, sitten kylvystä poistulemista vastaan, tukanpesua vastaan ja pikkareitten pukemista vastaan. Kun tämä tunnin mittainen mellakka oli tainnutettu, makasi ipana lopulta sängyssä pikkarit jalassa, mutta ilman t-paitaa (= tätä minä kutsun kompromissiksi isolla K:lla ja itseäni diplomaatiksi isolla D:llä). Tyhmempi olisi tässä vaiheessa luullut, että tyttö oli valmista kauraa ja helppo vaivuttaa unen hellään huomaan.
Väärin.
Aloitimme iltasadun eli Länkkäri Lassen seikkailujen lukemisen noin sadatta kertaa.
Minä: "Kaverukset lähtivät..."
Pakkaus: "Katso katso, Polle Peloton on tuossa!"
Minä: "Joo. Kaverukset lähtivät..."
Pakkaus: "Katso katso! Lassen lakki putoaa!"
Minä: "Joo. Kaverukset lähtivät..."
Pakkaus: "Katsokatsokatso! Sillä on luutupaita!"
Minä: "JOO JOO! Kaverukset lähtivät..."
Pakkaus: "Anteeksi!"
Minä: "Mitä sie pyydät anteeksi?"
Pakkaus: "Sitä kun kun kun sanoin luutupaita!"
Minä: "Ei semmoista tartte pyytää anteeksi. Äiti pyytää anteeksi, että oli vähän kärsimätön. No niin. Kaverukset lähtivät..."
Pääsen viimein lukemaan aukeaman verran satua eteenpäin. Kun yritän kääntää sivua, alkaa jälleen manaajamainen audiovisuaalinen ilotulitus.
Pakkaus (naama väärässä ja reuhtoen pientä ruumistaan sinne tänne):"EIIIIII EI EI EI EI EI EI!"
Minä (hämmentyneenä): "Mitä ei?"
Pakkaus: "Ei käännetä SIVUA!!!"
Minä: "Mut eihän me ikinä saaha tätä luetuksi..." - sitten huokaisen ja käännän takaisin edelliselle aukeamalle.
Käymme lävitse Länkkäri Lassen koko olemuksen hatusta kenkiin, maiseman yksityiskohdat, Lassen kaverin Peten ja erityisesti hänen heiluvan kätensä (5 * "Äiti! Se heiluttaa KÄTTÄ!!" ÄITI!")
Pienen kirjan lukemiseen menee kyljessäni kiehnäävän satutädin ansiosta ainakin puoli tuntia, koska a) kirjan juoni ei kiinnosta paskan vertaa, b) joka kerta kun yritän kääntää sivua, se on aaaiiiivan liian aikaisin, sillä c) Pakkausta kiinnostavat kirjan piirrosten pienimmätkin yksityiskohdat kuten esmes kaktuksen piikit Lassen perseessä, järven veden kastelema huopa sekä huovan väri, veden väri, hiekan väri, kaktusten väri ja keskustelu siitä, mitä kaktukset oikeastaan ovat.
Kyllä minä nyt olen kuulkaas lasin valkoviiniä ansainnut. Alakerrasta ei nimittän kuulu juuri mitään. Paitsi satunnaista "Äiti tule tänne!"-kutsuja. Mutta ne ovat sitä tavan kapinaa - ei mitään Sex Pistols -punkkia kuten koko muu päivä.
Mukavampaa iltaa teille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)