Moraalinen rappio eli äiti luovuttaa

Eilen mureni taas pala äidillistä selkärankaa (jos sitä koskaan on ollut olemassakaan). Mikäs siinä, kohta ollaan yhtä taipuisia kuin kastemato.

Olin saanut viettää viikonloppua Helsingissä ihan itsekseni tyttöporukassa ja tarkoitus oli viipyä aina sunnuntaihin saakka. Koska äidillisten aivojeni vahvimpiin ominaisuuksiin ei kuulu pitkäkestoinen muisti, tein sellaisen megalomaanisen munauksen, että tulin koti-ikävissäni kotiin jo lauantaina, vaikka olin suunnitellut punkkaavani stadissa sunnuntaihin.

Heti kun kotioven avasin, minulle julistettiin se sama räjähtävä raivon manifesti, jonka vuoksi livohkaan lähtö perjantaina ei ollut tuntunut yhtään paskemmalta vedolta.

Ensi halauksesta kesti ehkä viisi minuuttia, kun maailma oli taas kolmevuotiaan kapinallisen mielessä muuttunut sysimustaksi. Taas oli paskaa ruokaa, paskaa ohjelmaa, paskat vanhemmat, paskat vaatteet, paskat leikit ja kun olin ehtinyt olla kotona ehkä puoli tuntia, oli ehditty jo sinne lattianrajaan ihka aitoihin itkupotkuraivareihin (Huom! Ennen äitiyttä kuvittelin, että itkupotkuraivarit on lähinnä abstrakti käsite. Ei muuten ole).

En heti luovuttanut, vaikka mieli teki kiskoa korkkarit jalkaan ja kurvata taksilla Alkon kautta takaisin pääkaupungin humuun. Ei. Yritin toimia kuin fiksu vanhempi. Olin välillä kuin mitään ei olisi ollutkaan, luin kirjaa ja tyhjensin tiskikonetta. Mutta koska uhkaan pikku hiljaa kuuroutua tämän jatkuvan älämölön seurauksena, oli pakko yrittää välistä kommentoida.

Juteltiin harmituksesta. Juteltiin vihastuksesta. Ja pyydettiin taas anteeksi. Ja sitten rundi alusta.

Kun kello tuli kahdeksan, itkin jo melkein ilonkyyneliä, kun kellon viisarit viimein näyttivät nukkumaanpanonumeroita.

Mutta sitä ennen piti hoitaa ne kuuluisat rutiinit: hampaidenpesu ja iltasatu.

Totta vitussa penska kieltäytyi astumasta kylppärin kynnyksen ylitse, kuten jo joka päivä toista viikkoa, ja heittäytyi ensin portaiden juurelle huutamaan. Koska kuitenkin sain siinä silmänräpäyksessä kiskottua tyngältä leggarit ja sukat pois (= yksi maailman suurimmista vääryyksistä), pakeni ipana vihaisena makuuhuoneeseen.

Siellä se sitten ulisi, pimeässä makuuhuoneessa että "EIIII SUKKAA POIS! EEIIII HAMPAITA EIIII HAMPAITA EIIII PESTÄ HAMPAITA!!! VAIN ILTASATU ILTASATU ILTASATU. ÄITI TUU VIELEEEEEEEEEN!!!"

Minä olin kolmen tunnin kuuntelukokemuksen jälkeen jo hyvinhyvinhyvinhyvin väsynyt.

Päätin lähteä uhkailulinjalle. Koska olen jostain lukenut, että vanhempana ei saa uhata asioilla, mitä ei voi toteuttaa, laukaisin: "Äiti ei tuu viereen eikä lue iltasatua ennen kuin hampaat on pesty!"
Pakkauksen vastaus oli helposti arvattavissa: "EIIIIII!!! Äiti tule vieleen! Iltasatu! EI HAMPAITA."

Ja juuri silloin, siinä paikassa, koin taivaallisen valaistuksen! Se ohjasi minut moraaliseen rappioon, mutta pelasti iltani. Tajusin nimittäin, että voisin toteuttaa uhkaukseni! Ettei minun todellakaan ollut pakko raahata potkivaa ja kiljuvaa palosireenia pakkohoitoon. Että voisin kerrankin vain antaa olla. Haistattaa iltasadulle, hampaidenpesulle ja - anteeksi vaan - Pakkaukselle pitkät paskat.

Eli toteuttaa uhkaukseni.

Niinpä käännyin kylmän viileästi kannoillani, löin makkarin oven kiinni ja kävelin portaat ylös olohuoneeseen.

Meni ilmeisesti Pakkauksellakin pasmat sekaisin ja jauhot suuhun, sillä makkarista kuului enää pari "iiiltasatuuuuu"-vingahdusta. Sen jälkeen korvissa kaikui kauniina soiva hiljaisuus ja minä. Yksin. Hiljaisuudessa. Eikä tarvinnut edes otella hampaidenpesussa tai jankata loputtomiin satukirjan kukkien väreistä tai eläinten ominaisuuksista.

Mahtavaa. Moraalitonta ja vastuutonta, kyllä. Mutta siltikin, m-a-h-t-a-v-a-a.