Tappotylsät tarinat

Tulin juuri iltasatuilemasta ja pistää taas vaihteeksi vihaksi tämä nykyinen lällymeininki (milloinpa ei). Tällä kertaa nyppivät nuo nykyajan satukirjat.

Haluaisin kysyä, mikä maailmanministeriö on päättää päräyttänyt, että satujen pitää nykyisin olla niin helvetin tylsiä ja anteeksi vaan, niin totaalisen yököttävän optimistispositiivisaurinkoisia? Kaikki on täynnä auvoista iloa, rakkautta, hyvää tarkoittavia tyyppejä ja jos jollekin tulee paha mieli (apua!), se johtuu vain ja ainoastaan väärinkäsityksistä, joita sitten selitellään ja pyydellään monin sanoin ja teoin anteeksi.

Kaiholla muistelen oman lapsuuteni kovinta satusettiä: Hanhiemon satuaarretta. Siinä kirjassa jos missä olivat pedot vielä petoja, ja paheet saivat palkkansa niin että soi.

Jos oli possunketale niin pösilö, että rupesi kotitaloa oljista kyhäämään, niin johan sitä suden suuhun jouti. Ja räiske vain raikui mielikuvituksessa, kun seuraavan siantursakkeen risumaja romahti ja toisestakin turjakkeesta tuli hukan apetta.

Jos alkoi maitoa kuljettava typerähkö piikatyttönen maineesta ja  mammonasta unelmoimaan niin, että unohti tehtävänsä ja tiputti myytäväksi tarkoitetun maidon maahan, niin jo loppuivat leveät unelmat. Loppuun täräytettiin vain kylmän viileästi, että "Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla".

Ja kun pitkästynyt paimenpoika alkoi hupiansa huutelemaan, että susi häntä ahdisteli, niin kuinkas kävi? Kyllä se iki-inhottava hukka hänetkin peri, kun ei kyläläisistä ketään enää inspannut lähteä valepukin perään katsomaan.

Onneksi sentään Hanhiemon satuaarretta ei vielä ole julistettu kiellettyjen kirjojen joukkoon (ei mene varmaan kauan). Sain itse asiassa sen lahjaksi lapselleni jo, kun Pakkaus oli vasta imeväisiässä, mutta koska kuvat eivät ole niitä parhaita ja ymmärrys ei vielä ole tähän päivään asti oikein riittänyt, ei kirjaa ole paljon käytetty. Mutta lupaan, että kohta lentävät nuo ylimakeat lässytykset hevonperseeseen ja aletaan suoraselkäisiin satukasvatushommiin.

Toisaalta, ehkä noilla vastenmielisillä ja puuduttavilla tarinoilla on puolensa. Ainakin itseäni pukkaa unettamaan aina kun niitä luen, joten ehkä ne on tarkoitettukin lamauttamaan aivot johonkin psykologien tarkkaan laskemaan nirvanatilaan, joka puolestaan auttaa lasta nukahtamaan. Se onkin ainoa syy, minkä noiden kirjojen olemassaololle keksin. Mitään mielikuvitusta noilla ainakaan ei tueta saati sitten elämästä jotain opeteta.

ps. Inhokkilistan kärjessä tällä hetkellä Hurjat leluseikkailut. Tosi hurjat, perkele. Älkää ostako.