Erehdyin pari viikkoa sitten haaveiden ihmemaahan ja lällyttelin itsekseni, että "Huhheijaa, nyt on sitten pahimmat uhmatkin uhmailtu". Voin jo kuvitella, miten tirskahdatte epäuskoisena. Että kuinka kukaan aikuiseen ikään ehtinyt ja kohtuullisen kovasti koulutettukin ihminen voi elää niin harhaisessa todellisuudessa.
Totta helvetissä se palasi jälleen. Ja kuten joka kerta, pahempana kuin edellinen kierros. Empiirisen todistusaineiston nojalla on pakko todeta, että lapsen uhma näyttää jakautuvan kuin Danten helvetti ikään ja suunta on aina vain alaspäin. Ja jos nyt ei olla siellä yhdeksännen piirin pohjamudissa, niin ei sitten koskaan.
Aamu alkaa rääkymisellä. Tarhasta tullessa kuuluu rääkymistä. Ja ilta menee rääkyessä - useampaan otteeseen.
Aiheeksi riittää mikä tahansa. Kuten esmes se, että sohvatyynyn vetoketju ei menekään hetijustnyt kiinni, kun se kerran niin kätevästi aukesikin. Tai että tarjolla ei ole lastenjogurttia, kun kerran edellispäivänä oli. Tai että äiskä ei hyppää joka viides minuutti toteuttamassa jotain älytöntä toivetta. Tai jos äiti tekee sen virheen, että hyppää toteuttamaan toiveen ja kaivaa esille vaikkapa kaivatun leikkipuhelimen, äiskä tekee sen niin raivostuttavan ja repivän väärällä tavalla, että asiasta sopii rääkyä, huutaa ja mylviä kuin joku perkeleen hirven ja harakan sekasikiö.
Tänään pukkasin penskan pehkuihin siinä vaiheessa, kun tätä näytelmää oli kestänyt koko ilta puoli kahdeksaan saakka. Olin venyttänyt järjen lempeän ääneni äärimmäisyyksiin, kiehahtanut (vain kevyesti) välillä, kuunnellut räkäitkuisia "AAAAN-TEEEEEK-SIIIIIII"-huutoja, jotka heti sovittelun jälkeen räjähtivät uuteen raivon kukkaan. Kun omassa päässä alkoi kehittyä painekattilamainen kuumotus, päätti ipana mäiskästä minua vielä nyrkillä naamaan.
Turpiin ottaminen ei sattunut juuri muuten kuin henkisesti - mutta tuli vihoviimeisenä pisarana. Olin tehnyt tavallista pitemmän päivän töissä ja olisin ihan vitun mielelläni voinut viettää illan mukavamminkin kuin sitä saatanan mölinää, ulinaa ja sinnittelyä kuunnellessa.
Lähdinpä siis raahautumaan alakertaan Pakkausta toisesta kädestä roikottaen samalla kun ipana esitti ulisevaa jauhosäkkiä. Kun pääsimme alakertaan, alkoi älytön ujellus aiheesta "En saa housuja hetijusttässäjanyt pois jalasta". Kun äiti yritti auttaa, seurasi älämölö aiheesta "Äiti ei saa auttaa", jota tehostettiin huitomalla kuin käteni olisi ollut joku saatanan iso ampiainen. Yöpaitaa ei hyväksytty ja se tehtiin selväksi karjumalla kilometrien päähän "MÄÄÄÄÄÄÄÄÄ HA-LU (nikotus)-AN OLLA NAKUPELLEEEEEE!" Sitten raivostuttavan nopeaksi kehittynyt kersa karkasi petiin ilman hampaiden pesua.
Vaikka minulla oli kyrpä otsassa, herne syvällä nokassa ja seiväs perseessä, en voinut olla nauramatta, kun raahasin 16 kiloista ja metrin mittaista h-e-l-v-e-t-i-n vihaista yhden hengen oopperajuhlaa kolmatta kertaa hammasharjan ääreen. Koska kylppärissä kohtasin jälleen sen jauhosäkin, jouduin roikottamaan raivotarta pytyn päällä sylissäni ja tunkemaan sitä hammasharjaa väkisin suuhun. Penska yritti karata taas, kun minun oli pakko irrottaa otteeni, jotta voisin laskea vettä hammasmukiin. Täysi muki kädessä minä sitten rymysin puolikonttaavassa asennossa sen ärjyvän hourupään perässä ja sain kiinni toisesta jalasta. Pakkaus palasi kyllä kainalossani kylppäriin, mutta ruiskautti hammasmukin sisällön kapinallisesti pitkin peilejä ja lavuaareja.
Jos ei tässä kohtaa ihmisellä tule mieleen korvatillikka tai tukistaminen kasvatuskeinona, niin ei hän ole a) järjissään, b) ihminen. Käväisipä siis minunkin mielessäni, että voisi se vanha keino olla parempi kuin pussillinen uusia. Säästin kuitenkin lasta ja etenkin omaatuntoani.
Ja mitä varten? Jotta saan takuuvarmasti herätä yöllä ulinaan, joka johtuu nälästä ja janosta, koska iltapala ei maistunut, kun ei ollut sitä lastenjogurttia eikä juomaksi pillimehua (= aivan kuin meillä jälkimmäistä iltapalalla olisi koskaan juotu) tai sitten siitä, että kusi on lorahtanut housuun ja kastellut koko sängyn, koska vessaan ei voinut mennä, kun ääliöämmä nimeltä äiti yritti vaatia sellaista kolmen vessattoman tunnin jälkeen.
Ja huomennahan on päivä uus, minä ihan perkeleen vanha ja väsynyt ja kuviot ne vanhat samat.
PS. Arvatkaa mitä se nyt tuolla alhaalla loilottaa maailmojasyleilevän hyväntuulisena? Että "Mua halmittaa - halmittaa - halmittaa. Laa laa laa.
EI KAI! En oo huomannukaan!
Ou nou... kröhöm, kiitos tästä. Meillä neiti 2v. on antanut jo esimakua aiheesta nimeltä uhma, tiedostan kyllä tosiseikat eli esimaku on vain alkusoittoa. Hermoja raastaa jo valmiiksi, kun vain ajatteleekin mitä mahtaa olla edessä... on meinaan hyvin itsevarma pikkuneiti jo tässä vaiheessa ;)
VastaaPoistaTsempit sinne myös! :)
Hahaa, kiitos tsempeistä ja back at you - sieltä sitten tuutte perästä niin että soi. Mutta lohdutuksen sanana voin todeta, että ehkä tämä tahdon asia etenee vaiheittain, että vanhemmalla on aikaa tottua. Kun on tottunut edelliseen raivoamisen tasoon, on ainakin puolivalmis seuraavaan. Kun Pakkaus oli 2 v., olisin varmaan ollut valmis valkotakkisten hoitoon, jos tämmöinen ilta olisi tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta.
VastaaPoistaHei mutta --- join the club!
VastaaPoistaMeillä on tämän heinäkuun asunut 4-vuotias metrin mittainen p*rkele. Uhmishan on oikeastaan aika tuore ilmiö, ennen lapset vain reistasi. Yritä siinä sitten esim. omalle äidille (76-vee) selittää, että kersa on ihan normaali, mitä nyt "oman tahdon ja isojen tunteiden opettelu teettää töitä". Stana, käpyhän siinä meni, omaan mutsiin.
Erinäisissä lähteissä yritetään vakuutella, että kaikkein lähin vanhempi joutuu uhmassa kaikkein kovimmille. Tämähän on lievästi sanottuna aika laiha lohtu, varmaan pskapuhettakin. No, oltuani kolme viikkoa kiukuttelun ja raivareiden pääasiallinen kohde, luovutin ja menin töihin. Viileästi ilmastoiduissa toimistossa kukaan ei ole toistaiseksi purrut eikä lyönyt. Saati huutanut tuntia putkeen. Täysiä.
Ahahaaa, siitä mieki tykkään töissä - ihana hiljaisuus ja jos joku tykkää paskaa, niin ainakaan ei aleta saman tien palosireeniksi ja vetään turpaan ihan tosta vaan. Joo, mie pistän hakemusta klubiin, jäsenyyskriteerit täyttyy varmasti.
VastaaPoistaEikö kuitenkin ole ihanaa, kun lapsi kasvaa ja oppii aina vain uusia tapoja löytää aiheita kiukuttelulle?
VastaaPoistaEsimerkki meiltä pari päivää sitten: kysyn lapsilta haluavatko raejuustoa hernekeiton joukkoon. Pienempi (2v) haluaa, isompi (3,5v) ei. Laitan raejuustoa pienemmän lautaselle ja sanon että jos isompi ei halua niin otan sitten itse loput. "Mutta minä haluan raejuustoa" ilmoittaa isompi valmiina aloittamaan raivokohtauksen.
"No onneksi en ehtinyt ottaa kaikkea, tästä saat" sanon.
"En halua raejuustoa" sanoo neiti kiukkuisesti tuhahtaen.
Ok, laitan purkista loputkin omalle lautaselleni.
Siinä vaiheessa isompi kysyy, oikein kauniisti hymyillen: "Loppuiko se raejuusto jo". Vastaan hänelle että loppuihan se.
"Mutta minä HALUAN raejuustoa, byää", ja alkaa armoton kitinä ja kiukuttelu. Miten niin halusi keksiä syyn kiukuttelulle? :D
Meillä herra 3-v sai itkupotkuräkäraivarit eilen illalla suihkun jälkeen. Pyysi, että äiti kanna mut yläkertaan olkkariin, ja minähän kannoin, kivana äitinä, hänet ne portaat ylös. Herra sitten portaiden yläpäässä tajusi, jotta olisi ihan itse tahtonut ne kävelläkin. Enkä nyt sitten kantanut sitä kiljuvaa räkätursasta takaisin alas, että voisi kiivetä ne ylös...
VastaaPoistaTästä seurasi puolen tunnin korvia riipova huutokonsertti, jota säestettiin alasti säntäilemällä, käsiä heiluttamalla ja käskyillä; äiti tänne, äiti mene pois.
Tuli tämä biisi mieleen:
VastaaPoistahttp://www.youtube.com/watch?v=cCiEeQOmud0
Kiitos kiitos kiitos taas! Nämä jutut saavat minut joka kertaa NIIN hyvälle tuulelle, vaikka kertovat siitä samasta arjesta, joka saa minut kotona raivoihini. Mikähän järki siinäkin on??
VastaaPoistaVitsit kun jaksaisikin nauraa siinä vaiheessa kun juoksee alastoman lapsen perässä ympäri taloa eikä vaan karjuisi, että tuu nyt huuhtomaan se suu kun se on täynnä hammastahnaa...
Katjushka: Juuri tuommoista se meilläkin alkaa parhaimmillaan olla. Eipäs-juupas-jne. Kyllä vedätystaito kuuluu ihmisen primitiivivietteihin. Anonyymi 1: Hah, tuo on tasan just sitä itteensä! On se ihanaa, että meitä kärsiviä äitejä on muitakin. Tuo "Äiti mene pois!" on meillä jo klassikoksi noussut fraasi. Ronja: Kiitos! Alan soittaa tätä Pakkaukselle, jos se oppisi ilmaisemaan tunteitaan tälleen vähän sivistyneemmin niin naapurit pukkaa sitä lastensuojeluilmoitusta ehkä eetteriin. Anonyymi 2: Ole hyvä, hyvä jos on iloa, sillä kyllä tämän(kin) ikäisten kanssa se on välillä hakusessa....
VastaaPoistaHelmikuun poika kohta 6-vuotta ja pahenee vain. Tämä ns 6-vuotiaan kuningaskausi taisi alkaa uhman perään ilman taukoja..
VastaaPoistaTuntuu välillä siltä et äiti määrää suunnan loppupeleissä mut herra määrää tahdin.
Kirjoitat hauskalla tavalla ja toivon tosiaaankin et jatkat vielä pitkään! :D Nauruhan pidentää ikää ja tälläinen näkäkulma helpottaa omaa arkea.
Kiitos Anonyymi! Itse aloin kirjoittaa blogia ahdistuksissani, mutta kun asioita katsoi muutaman tunnin tai päivän takaa, sieltä alkoikin näkyä asioiden naurettavatkin piirteet. Toivon itse, että jaksaa naurattaa itseäni ja sinua. Muuten joudun repimään tukan irti päästä.
VastaaPoistaKiitos. ISOkiitos. Olin niin tämän tarpeessa. En hyppääkään vielä tänään jonkkaan.
VastaaPoistaVoi ole hyvä, hyvä jos oli avuksi. :-)
VastaaPoista