Raivohullu satutäti

Miten voi perkele iltasadunkin lukeminen mennä näin hel-ve-tin vaikeaksi!?

Taustavastaukseksi kelvannee, että tänään alkoi koko päivä vaihteeksi väärällä jalalla. Pakkaus veti heti seiskalta palkokasvin syvälle sieraimeen, kun ei saanut lelupäivänä roudata tarhaan palapeliä esiteltäväksi. Äidin järjen ääni ja perustelu, että "Osa niistä palasista hukkuu kumminkin" oli ihan syvältä ja perseestä ja sitä vastaan sitten kelpasikin huutaa, potkia ja raivota kuin se tyttölapsi Manaajassa.

Ilta ei mennyt yhtään paremmin. Kävimme kylästelemässä kaverini luona (se osuus meni tietysti täydellisen hyvin), mutta koska kotona olimme lopulta vasta seiskan jälkeen, oli pikkuämmä jäätävän väsyneessä tilassa.

Ensin riehuttiin vaatteitten poisottoa vastaan, sitten kylpemistä vastaan, sitten kylvystä poistulemista vastaan, tukanpesua vastaan ja pikkareitten pukemista vastaan. Kun tämä tunnin mittainen mellakka oli tainnutettu, makasi ipana lopulta sängyssä pikkarit jalassa, mutta ilman t-paitaa (= tätä minä kutsun kompromissiksi isolla K:lla ja itseäni diplomaatiksi isolla D:llä). Tyhmempi olisi tässä vaiheessa luullut, että tyttö oli valmista kauraa ja helppo vaivuttaa unen hellään huomaan.

Väärin.

Aloitimme iltasadun eli Länkkäri Lassen seikkailujen lukemisen noin sadatta kertaa.

Minä: "Kaverukset lähtivät..."
Pakkaus: "Katso katso, Polle Peloton on tuossa!"
Minä: "Joo. Kaverukset lähtivät..."
Pakkaus: "Katso katso! Lassen lakki putoaa!"
Minä: "Joo. Kaverukset lähtivät..."
Pakkaus: "Katsokatsokatso! Sillä on luutupaita!"
Minä: "JOO JOO! Kaverukset lähtivät..."
Pakkaus: "Anteeksi!"
Minä: "Mitä sie pyydät anteeksi?"
Pakkaus: "Sitä kun kun kun sanoin luutupaita!"
Minä: "Ei semmoista tartte pyytää anteeksi. Äiti pyytää anteeksi, että oli vähän kärsimätön. No niin. Kaverukset lähtivät..."

Pääsen viimein lukemaan aukeaman verran satua eteenpäin. Kun yritän kääntää sivua, alkaa jälleen manaajamainen audiovisuaalinen ilotulitus.

Pakkaus (naama väärässä ja reuhtoen pientä ruumistaan sinne tänne):"EIIIIII EI EI EI EI EI EI!"
Minä (hämmentyneenä): "Mitä ei?"
Pakkaus: "Ei käännetä SIVUA!!!"
Minä: "Mut eihän me ikinä saaha tätä luetuksi..." - sitten huokaisen ja käännän takaisin edelliselle aukeamalle.

Käymme lävitse Länkkäri Lassen koko olemuksen hatusta kenkiin, maiseman yksityiskohdat, Lassen kaverin Peten ja erityisesti hänen heiluvan kätensä (5 * "Äiti! Se heiluttaa KÄTTÄ!!" ÄITI!")

Pienen kirjan lukemiseen menee kyljessäni kiehnäävän satutädin ansiosta ainakin puoli tuntia, koska a) kirjan juoni ei kiinnosta paskan vertaa, b) joka kerta kun yritän kääntää sivua, se on aaaiiiivan liian aikaisin, sillä c) Pakkausta kiinnostavat kirjan piirrosten pienimmätkin yksityiskohdat kuten esmes kaktuksen piikit Lassen perseessä, järven veden kastelema huopa sekä huovan väri, veden väri, hiekan väri, kaktusten väri ja keskustelu siitä, mitä kaktukset oikeastaan ovat.

Kyllä minä nyt olen kuulkaas lasin valkoviiniä ansainnut. Alakerrasta ei nimittän kuulu juuri mitään. Paitsi satunnaista "Äiti tule tänne!"-kutsuja. Mutta ne ovat sitä tavan kapinaa - ei mitään Sex Pistols -punkkia kuten koko muu päivä.

Mukavampaa iltaa teille.