Yöpoukkoilua ja paskan lentoa

Johan tätä riemua taas riittikin. Varmasti suurimmaksi osaksi sen takia, että äitini oli kyläilemässä. Nyt on taas tärähdetty arkeen, niin että häntäluu murtui.

Olen luullut tekeväni työkseni tavallista päätetyötä, mutta olen ilmeisesti selkärangallinen käärmenainen ja kiemurellut itseni sellaisille mutkille, että enää eivät auta edes lääkkeet. Fysioterapiaa pitää odottaa keskiviikkoon, ja relaksanteista ja kipulääkkeistä huolimatta jo nyt on a) selkä, niska ja pää paskana (jumissa koko kalusto), b) suoli paskana; se tosin ei ole "jumissa", pikemminkin vaarallisen aktiivinen (=en uskalla lähteä edes kauppaan).

Tämän vuoksi olen nukkunut jo koko viikon toooooodella huonosti. Viime yö sitten vain kruunasi kaiken. Simahdin rankan viikon jälkeen lääkepöllyssä (=relaksantit) jo seiskalta ja heräsin yhdeltätoista siihen, että megalomaaninen varpusparvi teki tuloaan valon nopeudella. Syöksyin vessaan. Siellä sain sitten istuakin seuraavan tunnin. Tuli ihan synnytyshommat mieleen, vaikka tällä kertaa ei juuri tarvinnut ponnistella. Kivaa? NOT.

Kun olin sitten saanut persreikäni vereslihalle, yritin nukahtaa uudelleen. Onnistuinkin jossain vaiheessa, kunnes seuraava pesue herätti neljän maissa tekemään uutta vessarynnäkköä. Vatsaani särki, silmiäni särki ja selkääni särki. Palasin koitoksen jälkeen takaisin sänkyyn. Ja tässä erityisen siunatussa vaiheessa päätti Pakkaus herätä.

Kaikki kunnia penskalle siitä, että hän ei sanonut yhtään mitään ainakaan tuntiin, vaikka tiesin hengityksestä ja elkeistä, että tyyppi on hereillä. Lopulta, kun itse suhahdin, että "Koita nukkua", alkoi supatus. "Äiti, tiäks et ne prinsessat meni lehmän päälle ja sitten niihin paistoi aurinko", tarinoi satutäti joskus viiden aikaan. Samanlaista löpinää tuli taukoamatta tuutista ja mietin jo, pitäisikö nuo mielikuvituksen hedelmät äänittää, sillä sen verran absurdia oli meno prinsessalandiassa.

Kun kello läheni puoli kuutta, sain neronleimauksen. Olin jo juoksuttanut tytön pissalle ja juomaan vettä (Osaa jo oikein hyvin kummatkin ilman äitiä, kiitos laiskuuteni, hurraa!), kun tajusin, etten ollut konkreettisesti nähnyt, miten iltatoimet oli hoidettu. Epäilyksen siemen kasvoi päässäni. Aloin uumoilla, että ukkoni oli päättänyt päästä helpolla ja antanut tyngän vetää iltapalaksi navan täyteen pelkkiä naksuja ja sipsejä.

Epäilykseni vahvistui tiedoksi, kun kysyin: "Onksulla nälkä?" Hetken hiljaisuus ja sitten varma vastaus: "ON. Kova nälkä."

Eipä siitä sitten muuta kuin yöpalalle. Tytsä väänsi jälkiuunileipää ja jogurttia naamaan kuin viimeistä päivää samalla kun minä väänsin vessassa paskaa.

Tässä raossa ukkoni poukkasi menoa ihmettelemään, jolloin mukula tirautti pienet dramaattiset itkut. "Iskä, mul on kova nälkä!", ulisi drama queen ja minä mulkaisin miestäni niin  pahalla silmällä kuin kivuliaitten vessaorgioiden jälkeen pystyin. Herra ymmärsi vetäytyä takavasemmalle ja vähän äkkiä.

Kuten arvelinkin, juustonaksupussi oli tyhjää täynnä ja koska olen salapoliisina Poirotin tasoa, ei tarvittu paljoa tajuamaan, että Pakkaus oli vetänyt koko setin naamaansa. Mieheni kun ei katsokaas tykkää juustonaksuista.

Kun pääsimme takaisin sänkyyn, nukahti lapsukainen heti. Vaan en minä. Pyörin ja kierin, kävin yöaamutupakalla, pyörin lisää ja tunsin kuinka kättä särki. Ja mahaa.

Eipä siinä sitten mitään. Kello tuli puoli kahdeksan ja Pakkaus nousi kuin vieteriukko sängystä, vaikka olin elätellyt toiveita siitä, että yöajan toiminta olisi pidentänyt unentarvetta.

Tässä sitä sitten on haahuiltu koko ihana vapaapäivä: silmiä särkee, selkää särkee ja persreikää särkee - edelleen. Nyt olen päättänyt, että tämän yön relaksantiksi täytyy riittää luonnontuote: olut. Hyvää yötä.

Pupupollari pelastaa

Olen tietenkin tiedostanut jo kauan aikaa (n. 3,5 vuotta sitten), että olen lapsenkaitsija ja -vahti jumalan armosta. Muunlaista vartijatyötä ei minulle vielä ole onneksi langennut. Ennen kuin tänään.

Tähän uuteen rooliin minut johdatti tietenkin suuri suuni, jota en koskaan osaa pitää kiinni oikeassa paikassa. Niinpä menin ja ihmettelin ääneen, mikä pikkuämmällä oli hätänä, kun tämä reuhtoi pitkin kämppää ja karjui "APUA APUA APUA!"

Pakkaus pysähtyi kuin seinään ja näin naamataulusta selkeästi sen hetken, kun tytsällä välähti. Tajusin tietenkin heti joutuneeni vaikeuksiin ja että olisi kannattanut pitää taas kerran se turpa rullalla.

"Mää leikin Oktonauttia ja mulla on kova hätä", ilmoitti Pakkaus, nappasi lelulootastaan jotain ovela ilme naamallaan ja liimautui sitten kylkeeni kuin täi tervaan. Ennen kuin ehdin tajuta, mitä oli tapahtunut, oli ipana länttäissyt päähäni tämän:

Seurasi roolituksen kuvausta: 

"Mää oon Oktonautti ja mua ajetaan takaa! Sää oot Pupupoliisi ja pelastat mut." 

"Okei", vastasin varovaisesti, sillä olin aika helvetin vakuuttunut siitä, ettei siinä ollut kaikki. 

Eikä tietenkään ollutkaan.

"Ja nyt paat ne päälle!", komensi ipana. 

Kärsimättömästi huokaillen ja kädet pitkästyneesti lanteilla Pakkaus sitten seurasi, kun kaivoin korvat päästäni, näpsäytin valokatkaisimen päälle ja palautin hökötyksen päähäni.

"No niin", minä totesin toiveikkaalla äänellä, kun päässäni oli pinkit kimaltelevat pupukorvat, jotka välkkyivät kuin diskopallo Phuketin menomestassa.

"No niin!", vahvisti Pakkauskin. 

Töllötin pimatsua ja odotin, että "Apua!"-huudot alkaisivat taas ja voisin ilmoittaa pelastavani Oktonautin. Mutta eihän meidän mussu sellaista mielikuvituksettomuutta suvainnut. 

"Äiti! Sää oot PUPUPOLIISI!", valisti Pakkaus minua jälleen ihan kuin minun sen perusteella pitäisi ymmärtää tehdä jotain itsestäänselvän ilmiselvää.

"Mitä?", minun oli pakko kysyä, tyhmä kun olen.

"Äiti! Sää oot PUPUPOLIISI! Sun pitää sanoa PIIPAA!"

"Aijaa", minä nyökyttelin vaisusti. 

Ja sitten mentiin.

Pakkaus juoksi ympäri olkkaria ja ulisi kovaa ja korkealta "APUA-APUA-APUA".

Ja minä, keski-ikää lähestyvä nainen (Huom. 40 ei ole vielä keski-ikää) jumitin sohvalla räikeästi välkkyvät pupupollarinkorvat päässä ja huusin yhtä kovaa "PII-PAA-PII-PAA-PII-PAA". 

Onneksi eivät kollegat työelämästä olleet näkemässä. Olisi saattanut urauskottavuus kärsiä.

Naisellisia elkeitä

Tänään piti jäätyä suolapatsaaksi kuin Lootin vaimo, ettei olisi päässyt paskainen räkänauru.

Pakkaus murjotti tuossa sohvalla äsken oikein suuren maailman tyyliin, koska mummon löytämä Juniori-kanava oli vaihtunut aikuisten ihmisten kanavaksi. 

Tyyppi hakkasi naama rutussa sohvaa ja esitti parhaan performanssinsa taidekokonaisuudesta, joka sekoittaa tehokkaasti teeskenneltyä surua, vihaa ja itkua. Väliin huudettiin "Mä oon SURULLINEN" ja sitten esitys jatkui ulisemalla. Tekokyynel vuosi, naama punoitti, kulmat olivat rutussa. 

Asiaa ei auttanut minkään tason äidillinen vastaisku. Ei tyynnyttävä lohdutus saati uhmakas komentelu.

Lopulta päädyin silittelemään Pakkauksen tukkaa suhteellisen poissaolevana (olen kehittynyt ulinan kuuntelun mestariksi) ja lätisemään jotain siihen tyyliin, että "Kuule kun kaikilla pitää olla aikaa katsoa omia juttujaan, ja sie olet saanut kattoa jo ihan tarpeeks sitä Junioria".

Seurasi syvällinen naisellinen keskustelu, jonka lopullista suuntaa en olisi osannut arvata, vaikka olisin saanut viiden pisteen vihjeen ja lahjakortin Tiina Jylhän kauneusklinikalle Viroon.

Pakkaus: "ÄITI. Älä silitä mun tukkaa!"

Äiskä: "No miksi?"

Pakkaus: "No kun se on sähköinen!"

Äiskä: "Eihän toi oo sähköinen. Ihan vähän vaan. Laitetaan huomenna taas hoitoainetta."

Pakkaus:"Älä koske siihen mun tukkaan!!!"

Äiskä: "Okei okei. Mut ainahan sie tykkäät silittämisestä!"

Pakkaus: "UUU-ÖÖÖ-BYYY. En tykkää, kun mä en oo käyny parturissa!!!!"

Äiskä: "MITÄ?"

Pakkaus: "Mun tukka on ihan HIRVEE!"

Äiskä: MITÄ?"

Pakkaus: "KUN MUN TUKKA ON IHAN HIRVEE!!!! ÄÄÄÄ-BYYY-ÖÖÖÖ-YYYY!!!"

Voisin lyödä vaikka tonnista vetoa, että en ole itse osannut laukoa tuollaisia kommentteja kampauksestani kolmivuotiaana. 

Saatanan barbiet ja prinsessat. Ne muovinuken perkeleet hiipivät tasan varmasti meidän makkariin joka yö ja supattavat uniseen korvaan inhottavia ulkonäkökeskeisiä sössötyksiä. Saattaa olla, että lähiaikoina joutuvat prinsessat hirteen elleivät jopa roviolle. 

Manipulaation ja geeniperimän onnellisia tuloksia

Toistohan on kuulemma yksi tehokkaimmista keinoista oppia. Luulin jo, että tämäkin on paljasta paskapuhetta ja urbaania legendaa, mutta nyt näkyy valoa tunnelin päässä. Eilen nimittäin sattui sumaan kaksi suurta menestystarinaa.

Ensin kuulin sivusta, kuinka Pakkaus kävi isänsä kanssa keskustelua teemasta lempiväri.

Kuten olen tänne traumatisoituneena ja tuohtuneena tilittänyt, on Pakkaus imenyt epäterveitä vaikutteita tarhasta, sukupuolirajoittuneilta ihmisiltä ympäriltään (sis. saakelin mummot, tädit, kummit yms.) ja herra ties mistä sisäänrakennetusta systeemistään ja palvonut viimeiset kaksi vuotta aktiivisesti sian...anteeksi vaaleanpunaista.

Mutta eilenpä oli eri ääni kellossa. Terve manipulatiivinen asenteeni tyyliin "Juu, kyl SIE saat tykätä vaaleanpunaisesta, mutta ÄITI ei tykkää! Äitistä vaaleanpunainen on yöks!"on selvästikin alkanut tuottaa hedelmää.

Tyytyväisenä silmät näennäisesti kirjassa nimittäin kuuntelin iskän ja ipanan keskustelua.

Pakkaus (piirtämässä): "Mä en tykkää vaaleenpunaisesta!"
Isi: "Ai miksi et? Sehän on sun lempiväri!"
Pakkaus: "EIKÄ OO! Äitikään ei tykkää vaaleenpunaisesta!"
(Sisäinen minäni: HAHAA-HOHOO-HAHAA!!!)
Isi: "Mut kyllä SÄ saat tykätä mistä väristä haluut!"
Pakkaus:"Joo mut mä en tykkää vaaleenpunaisesta. Mä tykkään valkoisesta."
(Sisäinen minäni: HAHAA-HOHOO-HAHAA!!!)

Valkoinen lempivärinä oli kyllä yllättävä veto. Mutta ei haittaa mitään - minun puolesta Pakkaus saa tykätä vaikka paskanruskeasta. Parempi sekin kuin läpälälly, ylitarjottu ja sukupuolinormitettu vaaleanpunainen.

Seuraava onnellinen perhehetki koettiin sitten illalla ennen nukkumaanmenoa.

Seisoin helvetinmoisen kaaoksen reunamilla kuten tavallista ja valmistaudun kiikuttamaan miljoonia romppeita minikokoisesta legosta jättimäiseen pehmopingviiniin Pakkauksen romunurkkaan, koska muuten olohuoneen lattialla ei kerta kaikkiaan voi kävellä (muuten mitään saatana tietenkään siivoaisi).

Nythän asia on niin, että en TODELLAKAAN enää ala yksin raivaamaan penskan sotkuja, kun pikkuämmästä on sukeutunut jo täysin pätevä piikaihminen. Tähän mennessä tytsä on jopa osoittanut pelottavaa intoa kaikenlaista siivousta, järjestämistä ja organisointia kohtaan.

Näköjään tästäkin vinoumasta on päästy ja laiskaperse siivousvihageeni on viimein alkanut vaikuttaa. Kuten olla pitääkin. Niinpä inhottua toimintaa edelsi varsinainen äiti-tytär-jupakka ja -suukopu.

Äiti: "No nii, tuu siivoaan äitin kans."
Pakkaus: "Emmä jaksa."
Äiti: "Joo en miekään, mutta sie ite täälä oot leikkiny ja sotkenu."
Pakkaus: "Älä komenna mua."
Äiti: "Miehän saan komentaa! Mie oon sinun äiti! Ja äidit saa komentaa."
Pakkaus: "ÄÄÄÄÄÄ!!"
Minä: "Ala siivoaan!"
Pakkaus (sovittelevasti):"Mää katon tässä vieressä, kun sä siivoot jooko?"
(Sisäinen minäni silmämunat muljahdellen: MITÄ VITTUA???!!!!!111)

Kun toivuin hetkellisestä ällistyksestä moisen röyhkeyden edessä, jatkui keskustelu:

Äiti: "EI KÄY. Kun sotkee, niin myös siivoaa."
Pakkaus: "ÄÄÄÄÄ!! Sää oot ihan typerä, ääää, byyy, öööö!!!"
Äiti: "Ite oot. Ja lopeta tuo ulina. Ja hommiin siitä."
Pakkaus: "Ääää! Öööö! Byyy!"

Mölinästä, ulinasta ja tekoitkusta huolimatta tyyppi alkoi poimia romuja nurkkaan. Siinä sitten keräilimme lattian jonkinasteiseen kävelykuntoon nokka norsunvitulla molemmat ja urakan lopussa minä olin niin maan perkeleen tyytyväinen.

Näin sen olla pitää. Siivousta vihataan meidän perheessämme. Piste.

Julkinen salaisuus julki tai Miten kepsutti parantaa elämää?

Tässä on aihe, joka on saanut minut nyt katkeroitumaan syvästi.

Arvuuttelin ihmisiä FB-puolella siitä, mikä on 3-vuotiaan lempiruokaa ja päädyin toteamaan, että jokaiselle (kokeneelle) äidille on päivänselvää, että ketsuppi (tai meillä "kepsutti") pelastaa aterian kuin aterian. Tietenkin tiesin asian jo itsekin, mutta kolme vuotta siihen meni. Kolme vuotta!

Miksi minulle ei jumalauta tätä tietoa jaettu heti kättelyssä neuvolassa, häh? Tai jos asia on jotenkin ravitsemuksellisesti muka arka aihe, miksei tätä lukenut synnäreille tulleissa onnittelukorteissa, vaikka silleen salavihkaa "Onnea ihanasta nyytistä! Ps. Muista puolen vuoden päästä ketsuppi!"?
Kyllähän tämmöinen julkinen salaisuus täytyy jakaa!

Tissittelyn jälkeistä aikaa olisi huomattavasti ja monella tapaa helpottanut se, jos penska olisi imuroinut jokikisen ruokalajin kaalikääryleestä lipeäkalaan ja pyytänyt vielä lisää.

Tämän ihanuuden sijasta olen saanut luututa lattioita, pöytiä, ikkunoita (saatana!) ja jynssätä itse ipanaa sen jälkeen, kun paskanmakuiseksi luokiteltu kasvissose on ruutattu ulos naamasta helikopteriefektillä pitkin keittiötä.

Eikä siinä vielä kaikki. Olen esiintynyt energisemmin kuin Elastinen ja tehnyt temppuja kuin aikamme Houdini, jotta saisin mättöä mukulan naamaan. Olen laulanut, huijannut ja jumpannut. Lusikka on joutunut vuoroin junan, vuoroin piipaa-auton ja vuoroin lentokoneen rooliin. Onpa se esittänyt eri eläimiäkin, joilla on kiire talliin/navettaan/lättiin.

Ja mitä minä tästä kostuin? Pari nyrpistellen mussutettua lusikkaa ja miljoonia menetettyjä tunteja.
Älkääkä vain helvetti soikoon ruvetko selittämään, että "kyllä se sit syö kun on nälkä". Minä en kuulu niihin zeniläisiin äiteihin, joka tuohon uskovat (tai kykenevät uskomaan).

Minä sanon teille: Nyt kun olemme kepsutin löytäneet, me emme siitä luovu!
Emme vaikka pataljoona pekka puskia tulisi tänne huutamaan ja haukkumaan. Onhan kyseessä sentään tuote, jota voi ruutata minkä ruoan päälle tahansa (myös lihakeittoon) ja joka saa innon pilkahtelemaan Pakkauksen silmissä heti, kun kepsuttiannosta edes ehdottaa.

Kiintymysvanhempien ja imetystukijoiden yhdistyksen rinnalle minä kyllä perustan kohta Äidit Ketsupin Puolesta ry:n.

Eikä muuta kuin Heinzin tai Felixin isoin leka pöytään ja nauttimaan!

"Kuka hullu minut sinne kutsui?" eli Vuoden Mutsi 2 -julkkarit

Nyt kuuluu kummia! 

En tiedä mistä lottoarvonnasta Otava oli repäissyt sähköpostiosoitteeni, mutta minulle siunaantui kutsu Project Maman ja Salamatkustajan Vuoden Mutsi 2 –kirjan julkaisutilaisuuteen. Pääsin jopa paikallekin, koska minulla oli täydellisenä onnenkantamoisena samana päivänä ja juuri ennen tilaisuutta työpalaveri Helsingissä. 

Aihe kun oli mikä oli ja kellokin vasta kaksi (päivällä), tarjolla ei ikävä kyllä ollut samppanjaa, ja jaloissa pyöri paskahousuvaihetta eläviä penskoja. Tätä shokkia sentään lievensi kahvi ja erittäin hyvä piirakka. Molempia mussutin asiaankuuluvalla hartaudella, sillä eihän sitä joka päivä ilmaiseksi mitään saa.

Mikä tietysti parasta, sain myös Vuoden Mutsi 2-kirjan ilmaiseksi. Kävin ahdistelemassa Otavan edustajaa aiheesta  ja kun minulle armollisesti ilmoitettiin, että ”lehdistökappale on ilmainen ” (tähän päivään mennessä en tiennytkään, että kuulun lehdistöön), kuulutin kovaan ääneen, että ”Hyvä hyvä, nyt tulee positiivinen blogipäivitys!”. Emäntärukka katsoi minua hieman pelokkaasti hymyillen, joten arvelen, että ainakaan hän ei kutsuni takana piillyt.

Sain tietysti myös nimmarit kirjaan, kuten asiaan kuuluu ja kun ilmoitin, mikä olen naisiani, vilkaisivat bloggaajat toisiaan sillä tavalla varovaisesti, että arvelen, etteivät hekään olleet syypää läsnäolooni. Tai sitten he vain hämääntyivät business lookistani, joka tietysti on kaukana seksikkäästä kotihabituksestani. Harmittelin siinä sitten hieman, etten ollut valinnut asukseni nailoneita ja nansoa, mutta minkäs minä sille tein, että tulin suoraan töistä.

Kirjaa en vielä ole ehtinyt paljon lukemaan, mutta nopean selailun jälkeen luulen päätyväni siihen tulokseen, että kyseessä on kohtuullisen viihdyttävää ajankulua. Intuitiivisesti ajatellen lempparitekstikseni noussee yllättäen "Perkeleen perkele", joka käsittelee jälkikasvun vanhemmilta saamia kiroiluvaikutteita. Kirjassa pohditaan, milloin on sopivaa sanoa "perkeleen perkele". Hyvä hyvä - mutta mielestäni lista ei ole tyhjentävä. 

Ko. lausuma kun on minun mielestäni täysin sallittu aina, jos ihminen joutuu tilanteeseen, jossa hänen päreensä palavat totaalisen täydellisesti. Tämä tietysti saattaa liittyä myös jälkikasvun käytökseen, mutta minkäs teet. Kyseessä on kuitenkin perisuomalainen ja tunnetilaa täydellisesti kuvaava käsite. 

En vielä valitettavasti ole löytänyt teoksesta sellaisia arvokkaita termejä kuin ”vituttaa”, ”kusipää” tai ”saatanan idiootti”, mutta ehkä sitä ei voi laskea miinuspuoleksi, kun niitä en Pakkauksenkaan toivoisi ainakaan kovin taajaan viljelevän. 

Hyvä tytöt siis -  ja onnea matkaan sekä lasten että kirjojen suhteen!

Kyllä äiti osaa eli Pingviiniprinssin uudet kuteet

Olenhan minä toki tiennyt, että olen kasvattanut tyttärestäni suvaitsevaa ja viisasta ihmistä kun itsekin olen sellainen Einstein, mutta Pakkaus se silti osaa aina yllättää.

Tänä iltana havahduin siihen, että olkkarin lattialta kuului tuskallista ähinää ja puhinaa ja lopulta kuten temperamenttiimme kuuluu, kiukustunutta jupinaa ja älinää, joka lopulta yltyi vaativaksi ulinaksi.

"ÄÄIITIII ÄI-TI ÄI-TI!", ärhenteli ipana ja minä jouduin könyämään Nesböni takaa pystyasentoon.

Kohtasin kummallisimmista kummallisimman näyn. Keskelle lattiaa Pakkaus oli roudannut joululahjaksi saamansa halkaisijaltaan ainakin puolimetrisen Jättipingviininsä, joka oli puolittain Pakkauksen oman Tuhkimo-puvun peitossa. 

"Mitä sie oikein yrität?", kysyin kovasti ymmälläni.

"No kun tää prinssi on menossa juhliin ja se mekko ei MEE!!!"

"No mut tarviiko Jättipingviini mitään mekkoa juhliin?", minä onneton idiootti ehdin ihmetellä.

"NO TARVII! Siellä on muut prinssit ja sillä pitää kans olla puku!"

No tuumasta toimeen. "Äiti auttaa", minä lupasin. 

Alkoi pirunmoinen vääntäminen, ähkiminen ja taiteilu, sillä Jättipingviinin muodot eivät ole aivan sitä, mitä Tuhkimo-pukua pitävältä hahmolta vaaditaan.

Lopulta lysähdimme lopen uupuneina molemmat lattialle. Mekkoa ei kerta kaikkiaan saanut ahdettua muodokkaan herran päälle ja kersa alkoi vääntää itkua. 

Silloin keksin sen. Huomasin portaiden kaiteella roikkuvan pyyhkeen ja tempaisin sen esiin.

"Hei!", kiljaisin innostuneempana kuin oikeasti olin ja heilutin pyyhettä kuin parempaakin voitonmerkkiä, koska kersa aivan selvästi tarvitsi rohkaisua.

Pakkaus tiirasi pyyhettä epäluuloisesti, joten jouduin pitämään vakuuttavan esitelmän prinssien oikeista asuista eli samettiviitoista ja niiden kauniisti liehuvista liepeistä. Lisäksi argumentoin keltaisen värin puolesta, koska se sopii Jättipingviinin nenän kanssa kauniisti yhteen.

Kului pieni tuumaustauko, minkä jälkeen sain osakseni armollista nyökyttelyä. Niinpä lätkäisin pyyhkeen herra Pingviiniin päälle.

Alkoi uusi ulinakierros. "Ei noin! Ei noin! Se pitää olla niinku mekkooooooo!!!"

Kun aikani kyselin, sain turhautuneita (hyvin epäselviä) selostuksia ja minua mulkattiin aivan selvästi "Äiskä on ihan out"-silmällä. Vasta kun kiedoin pyyhkeen Jättiksen ympärille ja vedin tyypin römpelömahan ruttuun saadakseni siihen solmun, oli asu hyväksyttävissä tanssiaisiin. 

Tässä siis Jättipingviini lähdössä bailaamaan. Ja huomatkaa: ne olivat kuulemma prinssien juhlat, joissa "ne tanssii vierekkäin" ja "Jättipingviini on siinä Tuhkimon prinssin ja Lumikin prinssin välissä". 

Jättipingviini juhla-asussaan. Korsetti hankintaan seuraavia bileitä varten.

Se ainakin täytyy sanoa, että ainakaan Pakkaukselle ei vielä ole kehittynyt mitään ällöttäviä stereotyyppisiä mielikuvia siloposkisista kauniista prinssipojista, kun plösöhkön oloinen oranssinokkainen karvaturrikin kelpaa hoviin.

Mieluusti olisin myös kurkannut Pakkauksen pään sisään ja nähnyt ne muut kuninkaalliset herrat prinsessamekoissaan heilumassa. Toivottavasti oli pojilla ainakin kunnon pörinät.