Pelottelukeinot kunniaan

Lukijani Sokeriapina pisti minut mietteliääksi, kun keskustelimme ah-niin-kodikkaista hampaidenpesurähinöistä. Hän kun kertoi kaveristaan, joka oli saanut penskan pesemään hampaita suurennettuja bakteerin kuvia esittelemällä ja hammaspeikoilla uhkailemalla.

Kaikesta saamastani kasvatuksellisesta valistuksesta huolimatta oli ensireaktioni ajatukseen automaattisen ihaileva. "Uhkailua! Pelottelua! Kuinka kätevää!", hihkuin mielessäni.

Pakkaus ei vielä tietenkään bakteerikuvista paljon pelästyisi vaan toteaisi vain "Paljon pastilleja!" tai jotain muuta yhtä fiksua ja filmaattista. Mutta kyllähän hätä keinot keksii. Ärsykkeen kerran saatuaan aivoni suorastaan vilisivät luovia mahdollisuuksia pelotella tyngältä paskat housuihin (Huom., tämä on  kyllä vain metafora, toivon pottailun todellakin jatkuvaan totuttuun tapaan).

Voisinhan vaikka sanoa, että Pakkauksen pelkäämä Zsu Zsu Pet möyrii suuhun ja syö hampaat, jos ei ala harja kiinnostaa. Tai voisin uhata, että yhtä pelottava naapurin vanha setä tulee kylään, jos homma ei etene. Tai sitten voisin käyttää klassista ja hyväksi havaittua "Jumalan kuumaa kiveä".

Taivaallinen kuuma kivi oli oman äitini varmin keino pistää meidät mukulat ojennukseen. Jos vain yritinkin tihutöihin, sain kuulla, kuinka Jumala kyllä näkisi taivaasta kaiken ja heittäisi päälleni kihisevän kuuman kivenjärkäleen. Muistan useampaan otteeseen toljottaneeni pelokkaana taivaisiin, mutta yhden kerran muistan erityisen selvästi.

Silloin oli ollut aivan pakko tehdä piruutta ja kusta tahallaan kerrarimme oven eteen (tieteen nimissä tietenkin: halusin nähdä, kuinka pissa valuu viettävää asfalttia pitkin). Yllättävää kyllä, ehdin suorittaa koko kokeen ennen kuin äitini haukansilmä tavoitti minut pyllistelemästä pihalta. Jo ennen kuin mamma edes ehti paikalle raivoamaan ja lyömään pesurättiä kouraan, muistan aivan oikeasti kuvitelleeni, kuinka tulenhehkuinen jättilohkare kohta ampuisi minua kohti ja taittaisi taipaleeni täällä maan matoisessa maailmassa. Ja vaikka kuuma kivi ei lopulta koskaan tavoittanut syyllistä, pisti Jumalan epäsuosioon joutumisen uhka kummasti liikettä niveliin, jos piti kerätä lelut kasaan tai syödä ruoka loppuun.

Nyt kysynkin, onko uhkailu välttämättä pahasta? Enhän minäkään mikään seinähullu ole, vaikka kaikki  ei päässä ilmeisesti aina pelitäkään niin kuin naisihmisellä muka pitäisi (paino sanalla muka). En pelkää ihmisiä, en pelkää elämää, enkä varsinkaan pelkää mitään perkeleen kuumaa kiveä. Lisäksi, voivatko sadat vuodet kokemusta olla niin väärässä? Onhan viisauden laji nimeltä lastenpelottelu säilynyt aivan kirjallisessakin muodossa.

Viime aikoina olen lukenut Pakkaukselle iltasaduksi klassista Hanhiemon satukirjaa, jossa on ikivanhoja, hyväksi havaittuja kertomuksia lapsille (toistan: lapsille). Ne eivät armoa anna. Jo toisena päivänä peräkkäin keräsi viikatemies tolvanat viittansa alle. Toissailtana oli ohjelmassa"Susi, susi", jossa pitkästynyt paimenpoika joutuu kirjaimellisesti suden suuhun, kun huijaa sutta huutelemalla kylänväen tarpeeksi monta kertaa turhan päiten kenturalle. Eilen taas hukka peri pari porsasta, ennen kuin viisas kivitalon rakentanut sika keitti suden hengiltä. Jos ei tuosta rääpäle opi, että valhettelua pitää välttämän  ja talo kivestä rakentaman, niin ei mistään.

Joo-joo. Tiedetään. Onhan se kauhean kamalaa syöttää pienen mieleen tuommoisia painajaisia. Mutta mitäs sitten, kun pumpuli loppuu ja elämä alkaa? Kasvatammeko me nyt ihmisiä, jotka kuvittelevat, että kaikesta pahasta selviää pienellä nurkassa istumisella ja että kaikki on hyvitettävissä pelkällä anteeksipyynnöllä? Eikös pieni pelottelu silloin tällöin voisi tehdä aivan hyvää ja toimia yhtenä tehokkaampana rajojen asettajana? Ja jos toimintaa lällyperseille perustella pitäisi, niin voisihan sitä aina sanoa rikastuttavansa vain muksun mielikuvitusta. Kun sehän se nyt nykyistenkin standardien mukaan on sentään sallittua.