Väsyttävät vauvat, upeat uhmailijat

Olen märehtinyt täällä useampaankin otteeseen Pakkauksen draamantajua ja silmänräpäyksessä auringosta ukkoseksi vaihtuvia mielialanmuutoksia. En silti vaihtaisi hetkeäkään niin sanottuun "ihanaan" vauva-aikaan.

Minusta vauva-aika oli karseaa. Synnytys oli vaikea ja vauvan tuloon ei mikään opaskirja osannut minua ohjata. Olin jo vanha synnyttäjä, tapoihini tottunut naisihminen, jolle teki tiukkaa ottaa todesta se, ettei kotoa ihan oikeasti päässyt koskaan mihinkään (meillä ei mitään tukiverkkoja vieraassa kaupungissa ollut (eikä ole btw)). Ja jos kerran puolessa vuodessa pääsin ulostautumaan, hormonit ja uudenkarhea ilmiö "äitiys" ottivat ylivallan niin, että oli turha puhua mistään "omasta ajasta" nauttimisesta, kun olin aivan varma, että "nyt se kuolee nälkään, kun ei ole tissiä" ja "juuri nyt sillä on hätä, kun äippä on häipynyt". Kaiken sen rakkauden, jota pientä tuhisijaa kohtaan tunsin, höykytti jatkuvasti taka-alalle hätä milloin rintaraivareista, milloin rokotusreaktioista, milloin ummetuksen aiheuttamista mahavaivoista.

Nyytti roikkui tississä kahden tunnin välein, huusi iltaisin eikä unta nyt vain saanut edes yrittää ottaa palloon ellei naperoa sattunut huvittamaan. Ja minä kun en ole mikään maailman paras nukkuja muutenkaan. En viihtynyt myöskään kotona, vaikka sellaisen pullantuoksuisen ihanneunelman päähäni olin raskausaikana päähäni kehrännyt. Tiskivuoret kasvoivat, minä vaihdoin vaippaa, toljotin televisiota ja söin, söin, söin. Pari kertaa yritin mennä jonkin sortin mammakerhoihin, mutta ei siitä mitään tullut. Minua ei huvittanut paskan vertaa tutustua ihmisiin, jotka eivät sytyttäneet millään tasolla ja joiden kanssa yhteistä oli vain samanikäinen mukula.

Hain puolivakavissani töitä (ja sainkin) ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun tyttö täytti kolme kuukautta. Piltti kasvoi ja kehittyi hyvää vauhtia ja vaikutti - ällistyttävää kyllä - erittäin tasapainoiselta pieneltä ihmiseltä. Silti podin valtavaa paskan äidin syndroomaa. Minusta tuntui, etten ollut hommassa tarpeeksi täysillä mukana, että minun pitäisi rakastaa kotona kykkimistä ja vauvani kanssa rallattelua enemmän. Rakastaa siis myös lastani enemmän kuin oikeasti rakastin. Ja ei, minulla ei ollut masennusta. Minulla oli vain puuduttavan tylsää. Kotielämä ärsytti, rutiinit ärsyttivät ja vauva tuntui vain vaativan vaatimistaan ilman, että itse sain mitään. Syyllisyys oli hirvittävä. Ja aina läsnä.

Nyt kun tyttö on niin sanotussa uhmaiässä, olen kaikesta valituksestani huolimatta useimmiten riemuissani. Me ymmärrämme toisiamme ja minä nautin - oikeasti nautin - yhdessäolostamme. Me keskustelemme. Kuin ihmiset ainakin.
"Otapas vielä ruokaa", minä vaadin.
"Ei! Haluan maitoa!", ärähtää Pakkaus.
"Isi laittaa tänään petiin", minä ehdotan toiveikkaasti.
Tyttö ei korvaansa lotkauta.
"Äiti, tule nukkumaan!", hän komentaa.

Ja sitten se usein kuultu kuuluisa "EEEEIIIII!!!!"Sitä kuulee kyllä kuuroutumiseen asti. Jos tarhasta lähdetään kesken leikin, jos äiti ei ota syliin (viis sadan kilon kauppakasseista) tai jos aamulla ei saakaan laittaa kumppareita jalkaan.

Minua ei uhkaava kuulovamma lannista. Jos hermot menevät, ärähdän penskalle takaisin, rähisemme vähän aikaa toisillemme ja homma on siinä. Hätätilassakin napero osaa jo sanoa, onko pipi, pissahätä tai pitääkö äipän laittaa "lahit päähän" (= muumiarskat). Ei tarvitse stressata, että mikähän mahavaiva tai hammas lasta nyt piinaa. Kun eihän sitä normipäivänä selvästi mikään muu piinaa kuin uhma. Ja sukuvika nimeltä huono asenne. Jeiiii!