Kesken apinanraivoisen aamutaistelun (Sukka huonosti! Kenkä huonosti! Ääää! Pissa tulee! Ei tule pissa! Äääää! Äiti EI AUTA! ) verkkokalvoille räpsähtää sekunniksi pariksi kuva minusta yksin jossain kiihkeässä suurkaupungissa tai rähjäisen eksoottisessa rantamaisemassa.
Hetken pienen olen velvollisuuksista vapaa ja saan tehdä, mitä ikinä vain haluan. Kuunnella aaltojen kohinaa, juoda itseni känniin jonkin laitapuolen James Bondin kanssa, joutua häpeälliseen yhden illan seikkailuun hänen kanssaan, potea krapulaa hotellissa tai biitsillä ja shoppailla sitten myöhemmin, jotta voisin seuraavana päivänä käyttää upouusia kymmenen sentin korkoja esim. taidemuseossa tai galleriassa.
Samalla tavalla, kun yritän marketin pihalla roudata perässäni neljää satakiloista kauppakassia yhtä aikaa, kun pidän kiinni autotielle pyrkivän kiukkuisen kakaran hupusta (Huom! Saavutus sinänsä) ja tuijaan pahimpia liukastumisansoja matkalla autolle, saatan sekunnin verran unelmoida, että perässäni on kauppakassien ja ipanan sijaan pelkkiä matkalaukkuja ja minä yksin matkalla kohti uusia maisemia ja suuria seikkailuja: uusia makuja, uusia hajuja, uusia ihmisiä, uusia tuulia.
Tällaiset ajatukset - vaikka kuinka ohikiitävät - eivät tietenkään auta ketään tuntemaan itseään hyväksi saati sitten erinomaiseksi äidiksi. Etenkään sellaista ihmistä, joka ei itseään superäidiksi ole koskaan muutenkaan tuntenut.
Vaikka muuten olen aika järkiperäinen ihminen, häpeän tällaisia sekunteja siinä määrin, että alan arkikarkukaipauksen ja kaukokaipuukohtauksen jälkeen välittömästi pyydellä anteeksi kaikilta mahdollisilta jumalilta, menninkäisiltä ja metsänhengiltä inhottavia ajatuksiani ja rukoilen sydänverellä, ettei Pakkaukselle tai minun kaiken kaikkiaan ihanalle arjelleni vain oikeasti kävisi mitään pahaa. Ja kuten kunnon katumusharjoituksen tekijä ainakin, saatan sopottaa anteeksipyyntöjäni näkymättömille tuomitsijoille vielä tunteja paheellisen parin sekunnin jälkeenkin.
No, osaanpa ainakin antaa nyt takuuvarman reseptin siihen, kuinka saada pirteästi persuksiin potkiva paha mieli, jos elämä tuntuu liian täydelliseltä.
Resepti on yksinkertainen: 50% ylikuormitettua työelämää, 40% päivästä toiseen toistuvaa arkirutiinia, 5% äidin huonon asenteen päivää, 4% 2,5 vuotiaan lapsen huonon asenteen päivää ja 1% äidin halua karata paikalta. S'il vous plait. Lakkaa vittu varmasti naurattamasta.
Meillä on tytöt jo 14 ja 11 ja mä edelleen haikailen aaltojen kohinan perään.. :D
VastaaPoistaHurraa, voin ainakin lakata kuvittelemasta olevani ainoa!:-)
VastaaPoistaTässä 7 hengen perheessä joskus seison takapihalla silmät kiinni , sormet korvissa ja laulan Siljan tunnaribiisiä. Kuvittelen itseni laivan kannelle. Tuuli tuivertaa tukkaa! Ja päällä mielessä pikkumusta mekko. Tämän mielikuvaharjoittelun keksi mulle kummipoikani (21v) ja voi, että se tepsii :DDD sitten palaan takasi sisälle ja varaan risteilyn (kerran vuodessa) parhaiden ystävien kanssa ja nollataan tilanne; ei sivistynyttä siemailua vaan perskännit.
VastaaPoistaMä niin tiedän tuon tunteen. Ja mua on myös kohtalo potkaissut tässä persuksiin. Toissa kesänä kun yllätin itseni haikailemasta vapauden perään, joutui Esikoinen samana päivänä sairaalaan, kun teloi itsensä ulkoleikeissä. Lisärangaistuksena oli vielä miehen ja mun teatterireissun peruuntuminen. Ja minä se vasta huono mutsi olen, kun en ottanut edes opikseni, vaan samat ajatukset hiipii edelleen mieleen säännöllisin väliajoin, kun arki tuntuu jyräävän.
VastaaPoistaNyt toista pikkulapsikierrosta kokevana,tosin vain mukavasti silloin tällöin lastenlapsia hoitaessa ihmettelen, miten kukaan jaksaa sitä rumbaa mitä pikkulasten hoito on. Tälläisenä lyhytpinnaisena ihmisenä saan aina käydä jäähyllä toisessa huoneessa ja laskea itsekseni ainakin sataan. Kun yksinkertaiset asiat, kuten pukeutuminen, syöminen ym. vaatii monenkertaisen ajan ja mulla on sentään aikaa, voin vain ihailla teitä äitejä ja isiä, jos selviätte ajoissa töihin.
VastaaPoistaOnneksi lapset ovat mielettömä ihania ja saa seurata sitä kasvamisen ja kehittymisen ihmettä.
Haaveilla kannattaa aina, ei se ole keltään pois.
T. Jatta
Äitix5: Tuommoisen sortinsakin kanssa ei haaveilla edes kuule, jos ei mene parvekkeelle. Kiitos vinkistä, pitää joskus ottaa tuo risteily asiaksi.Manna: Tuo on just kans sitä, mitä mie taikauskoinen pelkään, että sitten kaikki menee päin persettä, että jos en koko ajan ja aina ole ihkaonnellinen kaikesta tästä arjen unelmasta. Jatta: Mulla on kans riesana aika lyhyt pinna, joka on tosin lapsentulon myötä kokenut käsittämättömän pituuskasvun. Mutta joo, itse ihailen monilapsisen perheen äitejä - miten ne oikeasti jaksaa, kun yhdenkin kanssa on ihan tarpeeksi meininkiä....:-)
VastaaPoista