Vahvuutena valehtelu

Minusta on tullut esiin uusia vahvuuksia, joista en ollut aiemmin tietoinenkaan. Olen katsokaas huomannut kehittyneeni ihan helvetin taitavaksi valehtelijaksi. Ennen äitiyttä tein kaikki aloittelijan virheet: vääntelehdin, vilkuilin kaikkialle muualle kuin paskanpuhumisen kohteeseen ja pahimmillaan perkele vie vielä punastelin.

Nyt on kaikki toisin. Äitiys on karsinut minusta turhan hyveellisyyden ja osaan suoltaa täyttä sontaa siinä määrin uskottavasti, että kyllä minäkin sen Himasen Pekan 700 tonttua ansaitsisin ja helposti. Kaikki kun tapahtuu vielä lapsen edun nimissä, totta mooses.

Nukutussession yhteydessä olen jauhanut paskaa jo pitkän aikaa ja vielä tasan joka ilta. Kun lähden makkarista ja ipana yrittää pistää hanttiin, minä selitän: "Äiti menee tekemään vielä vähän töitä." No tottahan tämä on määrittelykysymys ja voihan sitä bloggaamista, syömistä ja sohvallamakuutakin työnä pitää. Bloggaaminen vaatii uuppa-duupan purkamista päästä käsiin, sohvallamakuu makaamista ja syöminen se vasta tärkeää työtä onkin: eihän sitä pysyisi muuten hengissä  ja maha-perse-reisi-territorio oikeissa rajoissa.

Nyttemmin jallitan Pakkausta myös ruokapöydässä ihan vaan isomman oikeudella mennen, tullen ja palaten, enkä edes häpeä. Kun tytsä kurotteli kohti lautasellani makaavia pähkinöitä (huom, salaatin päällä!), vakuutin hänelle täysin uskottavasti, että ipanan omissa lihapullissa on myös pähkinöitä, mutta että ne on vain survottu pullien sisään. Ei ihan meinannut heti upota, mutta upposi kuitenkin. Penska tuijotti pullia pitkään epäluuloisen näköisenä, mutta minun pokerinaamani piti. Tiukan paikan tullen osoitin ammattilaisotteeni ja osasin jopa OSOITTAA muutaman pähkinänpalan lihapullamassasta. Iltapalalla taas sai ihan tavan porkkanasämpylä aivan erityistä hohtoa, kun kerroin, että ne ovat Muumimamman tekemiä. Käntyn turpaantyöntötahti kiihtyi huomattavassa määrin. Tässä vaiheessa en voinut enää muuta kuin ihailla itseäni.

Ja sitten kaiken nerouden huipentumaan. Kun esille on huolimattomasti päässyt suklaalevy, tietää Pakkaus jo vaatia oman osansa. Sen hän saakin. Mutta vain oman osansa (lue: yhden palan).

Heti, kun piltti on tempaissut fazerinsa tai marabounsa ahnaaseen pikku kätöseensä, pukkaan herkun kaapin ylähyllylle niin, ettei ipana hoksaa. Kun sitten alkaa se vitunmoinen vinkuminen tyyliin "äiti anna suklaata, suklaata, anna hyvvää!", vakuutan viattomana kuin itse O.J. Simpson: "Suklaa on nyt loppu! Kato nyt, EI NÄY!" Lapseni lyhistyy hetkeksi henkisesti ja ulvahtaa:"Voi EI!" Minä näyttelen mukana murheen murtamaa ja myötätuntoista mammaa, vaikka todellisuudessa odotan (melkein) tyynesti kuola suupielessä iltaa.

Upeaa. Tästä se lähtee, odottakaas vain. Pukkaan jonkin sortin konsulttifirman tyyliin Trainers' House pystyyn ja olen kohta miljonääri. Hurraa!