Kauheat kevätpörriäiset

Elämme järkyttäviä aikoja. Keskustan kivikaupungissa kasvanut kakarani on joutunut vastakkain kevään kammottavien ensi merkkien kanssa.

Kirmasimme tänään kauniin sään innoittamina luonnon helmaan (lue: rivarin pihalle).
Hiekkalaatikolle ehdittyämme ongelmaksi muodostui kuitenkin hiekkalaatikon puureunan yli kiipeäminen. Pakkaus kun huomasi, että pitkin puukehikkoa vilisti viaton pikku komppania kusiaisia.

Luonnosta erkaantunut ipanani alkoi pukata itkua ja osoitella vihaisena sinne tänne porhaltavia pikkuisia muurahaisia. Minä yritin rauhoitella ja pysyä vakavana.

"Äiti eiiiii! Pakkaus ei tykkää!"
"Hei, ne on vaan muurahaisia."
"Pakkaus EI TYKKÄÄ!"
"Ei ne mitään tee. Hihi-hi (nielaus). Nehän on ihan pieniäki. Mennään nyt hiekkalaatikolle."
"EI! Ei laatikolle!"
"Okei. Hi. Hi. Hi-hi (uusi nielaus). No tuu tälle reunalle. Kato nyt. Ei oo muurahaisia."

Nyrpeän näköinen urbaani elli hiipi toiselle puolelle laatikkoa ja venytti kaulaansa kirahvimaisiin mittoihin. Minä kurtistelin kulmiani ja nieleskelin rajusti, etten olisi alkanut epähienosti höröttää näytelmää seuratessani. Kun edusta ja selusta oli turvattu, kömpi rinssessa laatikkoonsa ja alkoi lappaa hiekkaa sankoon. Minä revin laatikosta siellä jo väijyviä voikukan perkeleitä.

Olin juuri saanut sopimattoman hilpeyteni taas suitsittua, kun autuas rauha äkkiä taas rikkoutui.

Lapsi alkoi kirkua ja hyperventiloida kuin se Psykon suihkuemäntä ja minä pyöritin hätääntyneenä päätä kuin spottivaloon joutunut pöllöparka. Yritin paikantaa auringonpaisteiselta nurmelta ja laatikolta jotain vesikauhuista Cujoa tai muuta jättimäistä ällöpyllyä. Mitään ei näkynyt, mutta ipana oli jo kivennyt syliini, ottanut takistani teräksen tiukan otteen ja liimannut pienen vartalonsa kyykyssä ponnistelevaan ruhooni. Tässä äiti-tytär -asetelmassa yritin kömpiä kohti kauhujen keskuspistettä, lapiota ja sankoa.

"Yyy-hyyy-yyyy! Äitiäitiäitiäitiäitiäiti!!!! YYYYYYYYY! Eieieieiei!"
"Herranjesta! Mitä sielä on? Mitä sielä on? Mikä pelottaa!? Pakkaus, mikä pelottaa?!"

Kun yritin irrottaa lasta itsestäni sen verran, että olisin päässyt käyttämään silmiäni ja raajojani, taisteli Pakkaus vastaan kuin korpisoturi. Mutta jutun juoni alkoi siinä tiimellyksessä selvitä.

"SE ON MATO!", kiljui kersa korvaani aivan kuin se vittumainen vapputorvi ei olisi jo tehnyt tarpeeksi tuhoa.

Ja totta mooses. Penska oli kuoputtanut hiekkakakkua tehdessään esille pikkusormen paksuisen perhosentoukan (minä, biologi), joka vääntelehti epämukavan näköisesti hylätyn lapion laidalla.

Oli pakko luovuttaa. Kaikesta aidosta äidillisestä myötätunnostani huolimatta aloin nauraa rätkättää. Ääneen.

Siinä oli sitten ulkona parveilevilla uusilla naapureilla ihmettelemistä, kun lapsiparka itkeä parkui sylissäni ja minä vain nauraa hohotin kuin olisin kuullut ne Niilin hanhet ensi kertaa.
Arvatkaa, mentiinkö sinne laatikolle enää uudestaan.

Ilmeisesti keskikaupungin laatikot ovat jotain hienosti ylläpidettyä erikoishiekkaa, jonne eivät madot ja muurahaiset eksy. Tai sitten Pakkaus ei vielä viime vuonna osannut pelätä näitä kevään kauheuksia.

Mitähän sitten, kun mehiläisarmeija hyökkää pihan kukkiin?


ps. Olisikohan tässä hyvä syy keikata koko kukkapenkki hengiltä jo heti kättelyssä? Ei tarvitsisi edes yrittää käyttää kastelukannua.