Kevättä kohti: muoti-ikoni keventää

Nyt on jälleen aika esitellä sesongin uutuuksia! Kevättä pukkaa puoliväkisin ja välillä paistaa aurinkokin, vaikka lunta sitten tulla tupruttaakin taas taivaan täydeltä. Todellista muotigurua tällainen hämmentävä tilanne ei pääse hämäämään.

Esittelen nyt yksinkertaisuudessaan nerokkaan ja moneen ilmanalaan muuntuvan pukeutumisfilosofian.
Se on tässä:

Tunika: Citymarket tms. Sukat, housut: ei ole. Kengät: ei ole, eivätkä näkyisi vaikka olisivatkin.

Ja näin syntyy tämä tyyli:

Töistä kotiin tullessa revitään päältä jakku, suorat housut, puuvillapaita ja rintsikat. Tämän jälkeen kiskotaan ylle plyyshihousut ja tämä hämäävän yksinkertaiselta vaikuttava tunika. Jos ja kun hiki alkaa pukata päälle etkä enää siedä kuumuutta, otat vain housut pois. Muuntuvuutta pragmaattisimmillaan!

Oheisessa kuvassa asukokonaisuudesta on esitelty jälkimmäinen versio. Se johtuu siitä, että haluan kiinnittää huomionne aivan erityisesti tähän tunikaan. Se on nimittäin aivan uudentyyppinen design-tuote.

Vaate on kyllä ostettu valmisvaatteena marketista (joskus raskauteni puolivälissä), mutta tuolloin se ulottui minua helmastaan miltei polviin ja hihoistaan ranteisiin. Nykyinen tunikani sen sijaan on sensuellin istuva ja paljastaa reilusti rehevää reittäni. Olen siis ITSE luonut vaatteeni uudelleen!

Kysytte varmaan, miten tämä on mahdollista. En oikein tiedä itsekään. Mutta sen voin kertoa, että taustalla on äärimmäinen periksiantamattomuus.

Lukemattomia kertoja ja lannistumatta olen tunkenut vaatteen hiukan liian kuumaan pesuun, antanut koneen rullata ryskyttää -  ja hurraa: päälläni on nyt viimeisen päälle uusvanha vaate. Mittojen ja muodon lisäksi muutosta on tapahtunut myös kankaassa, joka tuntuu nykyisin jo juuttikankaan ja rautalangan risteytykseltä. Kuten huomaatte, toisen rintani päällä on myös rasvatahra, joka ei poveni kaarta vielä ostettaessa korostanut.

Tällaista designia ei saa Chanelilta eikä Versacelta. Eikä muuten Seppälästäkään. Eikä muuta kuin kokeilemaan. Ihanaa kevättä!

Logistisia aamuongelmia

Perjantai oli taas parasta pitkään aikaan. Olin suunnitellut herääväni hävyttömän aikaisin (seiskalta), koska minulla oli tolkuttoman järkyttävä päivä edessä. Olin myös suunnitellut kärrääväni penskan hoitoon ihan omin pikku kätösin, koska a) olin päättänyt alkaa liikkua enemmän (=työmatkan jalan), b) auton jarruissa oli jotain vikaa. Vituiksihan se kaikki meni.

Heräsin kyllä seiskalta kuten suunniteltua, mutta painoin kaksi kertaa torkkunappulaa. Tämä onnistui siksi, että toinen nappula koisasi ketarat levällään vierelläni vuoteessa eikä osoittanut minkäänlaista merkkiä normaalista puoli seitsemän aikoihin tapahtuvasta herätyskokouksen kokoonkutsumisesta. Lopulta keräsin luuni lähempänä puolta kahdeksaa. Raivohullu aamuvitutus iski kuin salama aivoihin saman tein ja aloin tehdä yliluonnollisia taikatemppuja päästäkseni menettämäni ajan herraksi.

Heti ensimmäiseksi tajusin taas unohtaneeni naaman pesun päivää - ja kainalon pesun viikkoa aikaisemmin. Hyppäsin siis suihkuun, jossa vietin aikaa 1-2 minuuttia kiemurrellen kuin olisin saanut päälleni veden sijasta pesällisen muurahaisia. Kalsarit löytyivät ensi  etsimisellä, mutta puhtaat sukkahousut olivatkin arvoituksellisempi seikka. Lopulta löysin mukiinmenevät norlynit pyykkikaapista ja vettä vielä tippuen aloin föönata tukkaa (Se joka väittää ettei töpseliin voi panna hiustenkuivaajaa märkänä on vitunmoinen valehtelija. Nimim. 25 vuotta kokemusta ja still alive). Ravistelin mustasta silittämättä siististä mekostani fanipalan keksikökkäreet ja kohensin lookiani helminauhalla (arvokasta) ja huovutetulla kukkarossilla (boheemia).

Samaan aikaan vekara alkoi osoittaa virkoamisen merkkejä. Pukkasin ukkoni keittiöön ja hetken kuluttua alkoikin kuulua joka-aamuista kimeää rääkymistä, joka johtui a) siitä, ettei napero saanut kaataa maitokuppia maahan, b) siitä, ettei iskää saanut vetää turpaan, c) siitä, että puuro/leipä/murot maistuivat paskalta.

Samaan aikaan minä tajusin monta asiaa: ensimmäinen miitinki olisi alkamassa tunnin sisään, minulla ei ollut autoa ja tukkani tulisi muuttumaan aidoksi oikeaksi laamanperseeksi, jos kävelisin koko matkan töihin kosteassa kevätilmassa, vaikka juuri sinä päivänä sen piti näyttää koko päivän upealta.

Hikeä puskien aloin painia kaikkialle tempoilevan tenavan kanssa, jotta saisin hänelle vaatteet päälle ja päässäni raksutti kuumeisesti vain yksi sana, mutta sitäkin useampaan kertaan. Se sana oli "APUA!" Kun lopulta sain kersan kuteisiinsa, loppui uskoni lopullisesti, koska erehdyin katsomaan kelloa. Kimitin hysteerisellä äänellä makuuhuoneeseen kadonneelle siipalleni että "ei tästä tuu mitään, emmie kerkiä, pakko nyt, nyt on pakko, ei tuu mitään, nyt täytyy jättää tuo tyttö sulle, se on jo vaatteissa, vie kuule sie hoitoon..." Mieheni karjaisi takaisin: "Mitä helvettiä!" ja tajusin, että saattaisin saada eropaperit nokan alle, jos nyt jättäisin vekaran kuin jämpsän äijän eteiseen seisoksimaan.

Ei muuta kuin mukelo kainaloon. Kiitin taas kerran onneani, että asumme keskustassa. Toikkaroin taksiasemalle, tungin sisään ja karjaisin osoitteen ennen kuin kuski ennättäisi huomata, että minulla oli mukanani vajaa kaksivuotias ilman asianmukaista istuinta. Hoitopaikkaan ei ollut matkaa kuin viisisataa metriä, mutta koko matkan puristin äimänä ympärilleen vilkuilevaa Pakkausta rintaani vasten. Lapsi hoitoon ja takaisin taksiin. Työmatkalle tuli hintaa 10, 90 Eur, mutta olinpa ajoissa.

Seuraavana päivänä (=tänään) mieheni oli kuolla nauruun, kun asianmukaisen työmatkailuni estänyt jarruvian arvoitus selvisi. Siinä jarrussa mitään vikaa ollut. Se rutina kuulemma johtui lukkiutumattomasta ABS-systeemistä ja siitä, että minä ajan liukkaalla vain liian lujaa.

Pääsen sitten maanantaina taas paremmin töihin. Jos en siis päätä yrittää taas ihan apostolinkyytiä.

LIputuspäivä eli vanha tuttu vieras

Tänään on äidillisen syyllisyydentunnon liputuspäivä. Tuntuu, että olen ollut paska äiti ja nainen monella eri tapaa lyhyen ajan sisällä.

Kaikki alkoi viime perjantaista, kun kehtasin lähteä taas tapaamaan hyvää ystävääni Helsinkiin. Kävimme shoppailemassa (muoti-ikonilla on viimeinkin kunnon kassi!), city-kylpylässä, elokuvissa kuolaamassa Daniel Craigia ja juomassa muutaman lasin viiniä. Ei kännäilyä, eikä siis sopimatonta käytöstä vieraita miehiä kohtaan, tissiliivien paljastelua julkisella paikalla eikä noloja tuiskahduksia tantereeseen "kun noi kengät on niin vitun liukkaat". Lauantaina palasin hyvillä mielin kotiin ja sekä mieheni että lapseni ottivat minut tavanomaisen tyynesti vastaan. Kaikki oli hyvin - kunnes kurkistin kalenteriini.

Minulta oli päässyt unohtumaan eräs merkittävä seikka. Tämän viikon alkuun ajoittui nimittäin kahden päivän koulutus koreassa kartanohotellissa kollegoiden ja hyvän ruoan ja juoman parissa. Vaikka olin odottanut koulutusta innolla, oli mieli jo valmiiksi matalalla kun tiistaiaamuna lähdin. 

Pitkän koulutusrupeaman jälkeen pääsimme viimein illalliselle viineineen ja sitten saunaan. Totta kai intouduimme koko köörillä kännäilemään. Se johti väistämättä minun kohdallani noloon fläppitaulukirjoitteluun, nuoruuden typeryyksillä leuhkimiseen ja yöpaidan ujostelemattomaan päälle pukemiseen mieskollegoiden iloksi (niin himoittavan upeavartaloinen kun olen).

Aamulla minua lohdutti ainoastaan se, etten kuulunut siihen naiskolmikkoon joka palvoi posliinijumalaa puoli päivää. Se sen sijaan ei lohduttanut, että yksi iloinen juomaveikko oli vieraillut minun ja huonetoverini huoneessa sillä seurauksella, että huoneen lattialla oli rikottu lasi ja seinä täynnä punaviiniä. Kun palasin kotiin neljältä iltapäivällä, minulla oli krapula, morkkis ja kaamea väsymys. Ja kauhea ikävä Pakkaustani. 

Oloani ei lainkaan helpottanut se, että tyttäreni liimautui minuun kuin iilimato. En olisi ruokaa saanut laittaa, kun syliin oli niin karsea hätä ja sain märkiä sillipusuja naamaani tuutin täydeltä niin ettei edes iltapesulle tarvinnut mennä (eipä silti, että kävisin muutenkaan). Vielä illallakin piltti kiehnäsi kyljessäni koko illan. Lisäksi mieheni oli sairas ja väsynyt eikä selvästikään innostunut koulutuskokemuksistani. Onneksi sentään astuin paskaan, kun vaihdoin vekaran vaippaa. Se oli vain oikeus ja kohtuus. 

Nyt aion pistää päätä tyynyyn ja toipua tästä paska äiti -syndroomasta. Olen jo oppinut, että aika parantaa. Eiköhän tässäkin tapauksessa.

Huonoa makua ja aitoa iloa

Ylpeänä äitinä olen havainnut, että tyttäreni aivotoiminta kehittyy. Tämän aina yhtä ilahduttavan havainnon tein yhteisen harrastuksemme, telkkarin ahkeran tuijottelun äärellä. Siinä samalla löysimme piltin lempiohjelman. Se ei ole Muumilaakson tarinoita eikä PikkuKakkonen vaan - yllätys yllätys - Hauskat kotivideot.

En ole kyseisen ohjelman säännöllinen katsoja, joten nassikka pääsi nauttimaan korkealaatuisesta viihdepläjäyksestä vasta tänään, kun jumituin toljottamaan Nelosta, kun mistään muualta mitään muutakaan en jaksanut katsoa.

Seurasin töllöä taju puolittain kankaalla. Tyttö kiehnäsi jalkopäässä mehupurkki kainalossa ja pahoinpidelty pilli hampaissa. Myötätunto rintaani kivistäen seurasin, kuinka pieni koira putosi sohvalta lattialle pää edellä. Olin juuri tuhahtamaisillani paheksuvasti, kun toisessa päässä sohvaa remahti röhönauru. Vilkaisin penskaa, joka oli työntänyt pillin korvaansa ja puristellut grandit pitkin sohvaa katse tiiviisti telkussa.

Tuumasin, että taisi vain ipanan korvaa kutittaa -  ja jatkoin typerän ohjelman töllöttämistä.

Ruutuun ehätti video pojasta, jonka aluksi reippaan näköinen yritys kiivetä puuhun epäonnistui surkeasti (ylläripylläri), sillä seurauksella että pikkumies tömähti maahan kuin kivi, pallit vain oksissa poukkoillen. Sohvan toisesta päästä tärähti ilmoille haisevan paskaista hirnuntaa. Olin järkyttynyt - mutta hellantuuttelillani oli hauskaa. Vauvan naamalle yhtäkkiä läsähtänyt pirtelö/maito/velli kirvoitti kyynelsilmäistä kikatusta kerta toisensa jälkeen. Mitä suurempi sotku tai kipeämpi kaatuminen, sitä hillittömämpää. Paras hupi oli kuitenkin vasta edessä.

Kun joku nimettömäksi jäänyt lapsirukka säikähti laatikosta esiin pompannutta vieteriukkoa ja alkoi parkua kuin palosireeni, repesi jalkopään kotikatsomo kuin liian pieni haarakiila liian isolla emännällä. Kersa kellahti kumoon ja koko kämppä raikui, kun timantinkova ja ihka-aito vahingonilo nauratti naperoani nääntymykseen asti.

Totuus läimäytti minua päin pläsiä, vaikka hohotin jo itsekin kurkku suorana (en ohjelmalle, vaan  hävyttömälle pikku hupakolle). Vahingonilo todellakin on aidoin ilo. Eikä minunkaan tyttäreni, niin kammottavaa ja uskomatonta kuin se onkin, pysty tuntemaan empatiaa vielä vajaat kaksivuotiaana.

Ihminen ei ole kaunis eläin edes noin pienenä. Ainakaan kaikilta osin.  Mutta toisaalta, olemme selvästikin ottaneet aimo harppauksen ja siirtyneet pelkästä pöö-huumorista monimutkaisemman tilannekomiikan maailmaan. Siitä sopii olla aika ylpeä. Ainakin joltain osin.

Miljoonia tapoja naamioitua

Olen ollut työelämässä vasta kolme kuukautta, mutta jo nyt tiedän, että äidillä ei ulkoisen habituksensa suhteen ole vaihtoehtoja: hän voi joko myöntää kertalaakista olevansa luuseri tai käyttää mielikuvitustaan. Minä olen turvautunut jälkimmäiseen konstiin, koska haluan keinolla millä hyvänsä säilyttää uskottavuuteni miesvaltaisen päällystön keskuudessa.  

Helpotuksekseni olen huomannut, että on miljoonia tapoja naamioida itsensä vakuuttavan näköiseksi bisnesnaiseksi. En tietenkään kerro tässä nyt kaikkia niitä miljoonia konsteja, koska jotainhan se on jumalauta teidän itsennekin asian eteen tehtävä. Johdatan teidät kuitenkin oikeaan suuntaan - kohti valoa kuin Siddharta Gautama ikään.

Lähdemme tilanteesta, joka kotonamme vallitsee joka aamu. Olen nukkunut liian pitkään. Ukko ei ole vaihtanut penskan aamuvaippaa, koska "siellä ei ole mitään" ja väittää, että tämä ei vain "suostunut syömään". Minä ryntään marttyyrina - pyhää vihaa täynnä ja nokka norsunvitulla - käärimään kilon painoisen liberon jaloista, pesemään pyllyn, vatkaamaan sinkkivoiteen kanssa ja vaihtamaan päivävaatteet päälle. Kersa kiemurtelee tietysti kuin ankerias, paskaroskis haisee ja minulla on päälläni pelkät likaiset kalsarit ja se Nanson mansikkatoppi. 

Vaatteidenvaihtoepisodin jälkeen saatan erehtyä vielä kylmenneen puurokupin ääreen pelkästään näyttämisenhalusta. Lopulta huomaan, että omat vaatteet ovat vaihtamatta, suihku jäänyt taas välistä ja töihin pitäisi päästä vartin sisään. Tämä ei tietenkään vielä ole mikään ongelma, jos on kehittynyt yhtä luodinnopeaksi kuin minä. Ongelmat alkavat vasta pukeutumisen kanssa kohdatuista vastoinkäymisistä. Niitä esiintyy joka aamu. Tässä muutama valittu pala - ja ehdotettu ratkaisu.

Ongelma 1: Revenneet sukkahousut. Nappasit likaisten sukkahousujen kasasta päälle juuri ne, joiden haarat ovat auki kuin kirkon portit sunnuntaina ja silmäpako juossut polveen asti. Ei hätää! Vaihdat vain pitempihelmaiseen hameeseen. 

Ongelma 2: Pitempihelmaisessa hameessa on puurotahra. Ei hätää! Nosta hame vyötäisille ja tunge helma vessan hanan alle. Kyllä se siitä työmatkalla kuivaa. 

Ongelma 3: Hellantuuttelisi on taiteillut paitaasi "kellon" tms. sinisellä värikynällä. Ei hätää! Vedä päälle jakku. Mutta muista pitää se sitten koko päivän myös päällä, vaikka patterit posottaisivat täyttä häkää ja uhkaisit kuolla kuumuuteen.

Ongelma 4: Jakussa on puuro-, paska- tai kermakastiketahra. Ei hätää! Piilota tahra rintarossilla. Niitä on työssäkäyvällä äiti-ihmisellä hyvä olla runsain määrin. Jos sinulla ei ole rintarossia, rakenna omasi sifonkihuivista ja hakaneulasta. Tai vedä päälle toppatakki äläkä riisu sitä koko päivänä. Voit vaikka teeskennellä olevasi menossa tai tulossa työmatkalta koko päivän (on myös hyvä tapa luoda mielikuvaa kiireestä ja tärkeydestä).

Ongelma 5: Saappaan vetoketju hajoaa. Ei hätää! Vaihda kengät. Ja kyllä vittu joo, niitä kenkiä on pakko olla enemmän kuin yhdet parit. Sori. 

Lisäksi paidasta irronneen napin voi ratkaista jättämällä kaula-aukon avonaisemmaksi, rintojen alle rullautuvan trikoopaidan kiskomalla sen väen vängällä housun vyötärön alle ja kiristämällä vyön TIUKASTI kiinni ja rikkinäisen housujen vetoketjun antamalla sen vain olla. Jos alla on mustat sukkahousut, kukaan ei taatusti huomaa kumminkaan. Sopii ainakin toivoa. Mutta mitä sitten jos huomaisikin. Voit teeskennellä, että vetskari on hajonnut tietämättäsi ja taivastella sitä sitten taajaan muka häveliäänä. Ehditpä ainakin ajoissa töihin.

Kellon lyömät

Minun käsitykseni mukaan tyttärelläni ei vielä pitäisi olla kiire mihinkään. Hänhän elelee kotonaan, herää silloin kun ehtii ja nukkuu silloin kun viitsii  (=harvoin). Päivän ohjelmakin on täysin vapaavalintaista väriliidun liiskaamista lattiaan, kaappeihin kätkeytymistä tai pyllymäessä kurvailua. Tästä huolimatta penska on päättänyt järjestää elämänsä kellon - tai oikeammin kellojen - mukaan.

Kun heräsimme aamulla, paimensin jälkikasvuni keittiöön. Mukelo ryntäsi kuin bimbo bändäri suorinta tietä keittiön seinäkellon ääreen. Hän mulkkasi minua, sitten kelloa, sitten taas minua, osoitteli taulussa raksuttavia viisareita ja alkoi mesota korviahuumavasti: "KO-O!" "Joo, siinä on kello", minä tuumaasin.

Tämä ei natiaiselle riittänyt. Fanaattinen tuli silmissään hän jatkoi remuamistaan. "KOO! KO-O! KOO!" "Kyllä, siinä se kello on. Hyvä hyvä", minä vastasin ja mietin, oliko mukulan mielestä jo myöhäistä mannapuuronkeitolle vai mikä oikein mätti. Yritin vaivihkaa kääntää tenavan huomion muualle piirustusvehkeillä, serpentiinipaketilla ja kattiloilla, joiden päälle voi nousta seisomaan kuin palkintopallille. Onnistuin hetkeksi. Sitten kävi köpelösti. Eteisen kello löi. Mekkala alkoi uudestaan. "KOO! KO-O! KO-O!", ulvoi ipana ja rynnisti eteiseen. Tapasin hänet siellä, kellon alla. Pieni etusormi osoitti kellotaulua ja tohkeissaan tenava mukelsi jotain, jossa toistui tavan takaa "ko-o".

Tässä vaiheessa roudasin remupetterin takaisin keittiöön. Nassikkakos siitä paskat nakkasi. Hän huitoi ja viuhtoi käsillään: ensin keittiön kellon suuntaan, sitten eteiseen päin. Samalla hän jankkasi kuin jumalan sanaa: "KO-O". Tässä vaiheessa kello oli vasta kahdeksan (aamulla) - ja minun päässäni tikitti jo aikapommi.

Päivän mittaan seurasi sitten hurjaakin hurjempi kelloralli. Kotikelloista kohkaaminen keskeytyi kärryttelyyn. Se ei minua kelloilta pelastanut. Päinvastoin, jouduin ojasta allikkoon. Rattaistaan penska bongasi jokikisen ulkoilman aikaraudan. En ole tajunnutkaan miten paljon maailmassamme on kelloja. Kaupungintalon tornin kello pilkahteli puiden latvojen välistä. KO-O! Torin laidalla olevan kopperon päällä komeili huurteinen kello. KO-O! Sokoksen kellon valaistu taulu tervehti jo kaukaa. KO-O! Sitten saavuimme kellonpalvojan keitaalle: kellosepän ikkunalle. Kersa sekosi kuin seinäkello. Oli rannekelloja! KO-O! Oli pöytäkelloja! KO-O! Oli George Clooney ja Omega! KO-O!

Tässä vaiheessa aloin olla jo aika vitun väsynyt kelloihin. Tiukujen ihmettely jatkui kuitenkin tasaisen tappavaan tahtiin. Illan tullen otettiin käyttöön myös mielikuvitus ja uudet vermeet. Tyttö kaivoi jostain esiin paistomittarin. KO-O! Sitten oli vuorossa sykemittari. KO-O! Ja niin edelleen. Edes laulukirjan ääreen houkuttelu ei auttanut. Olin valmis repimään hiukset päästäni, kun erehdyin avaamaan sivun, jolla oli kaappikellon kuva. KO-O! Yhdessä piirtämisestäkin tuli kelloilua. Piltti työnsi kynän käteeni, hakkasi paperia ja kiljui - kyllä - "KO-O!" Päädyin siis kokopäiväisen kellon ehdoilla elämisen lisäksi illalla vielä piirtämään kelloja. Kaappikelloja. Herätyskelloja. Rannekelloja. Ja seinäkelloja. Ja joka ikisen raapustamani viisarin myötä kajahti aina yhtä haltioituneesti: "KO-O! "

Näin loppuillasta jaksan todeta vain, että kello on lyönyt minut. Ja orjuuttanut lapseni. Jo tuossä iässä. Byhyy.

Lastenvahti-linkkivinkki

Tällaisina paskapäivinä (ks. edellinen postaus) ja uniongelmaviikkoina olisin jo aivan valmis palkkaamaan tämän Putouksessa esitellyn upean vartijapojan äidin avuksi. Siitäkin huolimatta, että uhma on vasta aluillaan ja vänkäys asteella "EIIIII" ja "eitota". Noin karu jätkä rahtaisi takuuvarmasti ipanan  pois ikkunalaudaltakin vaikka sitten sata kertaa. Ja ilmeenkään värähtämättä. Ihana! Me like.