Ja nyt se vielä valehtelee!

Joka päivähän tässä pitää äimän käkenä ihmetellä, mitä uutta ja ihmeellistä maailman viisain, kaunein ja älykkäin lapseni on keksinyt.

Kuten kerroinkin, se on jo keksitty, että viimeiseen asti voi aina kieltää, vaikka housussa olisi vuosisadan paskaräjähdys. Mutta nyt tuo ipana suoltaa jo sellaista lööperiä, että meinasi leuka loksahtaa kokeneemmaltakin paskanpuhujalta.

Paikka oli tietysti ruokapöytä. Minä yritin lihan ohessa syöttää (jälleen kerran - olen katsokaas optimisti ja idealisti samassa ruumiissa) ihanasti maustettuja paistettuja kasviksia. Penska sen sijaan syötti minulle pajunköyttä.

Pistin haarukkaan porkkananpalan ja kehuin:
"Ihanaa porkkanaa! Äitikin tykkää. Nam nam!"
Yllätykseni oli iloinen, kun kersa suostui ottamaan satsin suuhunsa.
Iloa ei kauaa kestänyt.
Hän sylkäisi kerran puraistun porkkanan salamannopeasti suustansa ja ilmoitti täysin pokkana:
"KUUMAA!"
Tässä vaiheessa vielä hämäännyin. Kasvikset tosiaan olivat vielä lämpimiä. Mutustelin itse tyytyväisenä parsakaalta ja porkkanaani ja annoin pikkumuijan räpeltää pihvinpalojensa kanssa.

Kokeilin hetken perästä uudestaan. Otin haarukkaan jälleen palan porkkanaa (aiempi (ja ainoa) suosikki vihannesten joukossa).

Jälleen piltti avasi kyllä kiltisti suunsa, mutta juures tärähti aivan yhtä nopeasti rinnuksille kuin aikaisempikin vihannessetti. "HYI. KUUMAA!", väitti vekara yhtä vilpittömästi kuin Silvio Berlusconi.
"No ei perkele ole kuumaa!", minä ärjäisin.
Pikkuämmä katsoi minua nokanvarttaan pitkin ja toisti järkähtämättömästi: "Kuumaa."

Maistoin varmuuden vuoksi kylmennyttä porkkanaa ja lämpimäksi sitä olisi voinut kutsua korkeintaan helvetissä.

Mitä tästä voi muuta päätellä kuin että pikkupirulainen on oppinut valehtelemaan kuin kovan luokan lakimies? Kiva kuitenkin, että tämäkin alkaa jo näin varhain. Ei tarvitse syyttää itseään lapsen turmelemisesta. Geenit tekevät näköjään kaiken työn ihan ilman minua.