Kahden euron kauppa

Kävin tänään aikas erikoisessa putiikissa. 

Ensinnäkin se oli järjestetty sohvanpäädyn ja lipaston väliin: tilaan, jossa ei pitäisi olla tilaa lainkaan, mutta jonka hirvittävillä supervoimilla varustettu tyttäreni oli jotenkin (älkää kysykö miten) saanut aikaiseksi. Ja miksikö? Siksi, että pääsisi tähän välitilaan puotipuksuksi kaupanpitoon.

Toinen erikoisuus oli se, että tähän putiikkiin oli ihan vitun pakko mennä. ”Äiti! Äiti! Tule kauppaan!”, huuteli kaupantäti lipaston ja sohvan välistä. Kun yritin selittää, etten nyt oikein jaksaisi, ja että kuumettakin oli, kaikui huutoni kuuroille korville. Kersa kohotti ääntään, kunnes karjui ja mylvi kuin Bayern Münchenin känninen kannattajajoukko:”ÄITI ÄITI ÄITI KAUPPAAN! OSTAMAAN KAUPPAAN!” Samalla pikkuämmä tuli repimään käsivartta, jalkaa ja jumalauta jopa vilttiä päältä. 

Olo oli kuin egyptiläisen basaarin pahamaineisimmassa kolkassa. Pistin viimeiseen asti hanttiin kuin jatkosodan sankari, mutta meikätytöltä se meni torjuntavoittokin sivusuun. Ähkin itseni siis vaivalloisesti viltin sulosyleilystä ja lähdin shoppaamaan.

Jos oli puoti erikoinen, niin sitä oli sen tarjontakin. Kuten myös palvelu. Lipaston ääreltä minua tapitti koppavan oloinen kaupantäti.

Minä: ”Hyvää päivää!”

Pakkaus: ”Päivää!”

Minä: ”No mitäs sulla on täällä kaupan?”

Pakkaus: ”Mummo!”

Minä: ”Mummo? Aijaa? Mikä mummo?”

Pakkaus: ”Piljo-mummo. Tässä!”

Tynkä pukkasi esille lipaston romuromppeen - anteeksi anteeksi, kauppatavaran seasta ainoan sinne joutuneen arvokkaamman esineen, Venäjältä tuomani maatuskan. Siinä se sitten jökötti. Myynnissä oleva Pirjo-mummo.

”No jaa. Aika hieno mummo”, minä totesin.

”Joo!”, kehui Pakkaus ja mutristi suutaan arvostavasti.

”No mitä tuommonen mummo maksaa?”, kysäisin.

”Euloja”, totesi ipana ehdottoman varmasti.

”No joo joo”, minä vastasin, ”mutta kuinka monta?”

”Kaksi euloa”, kivahti kauppias kuin planeetan pimeimmälle idiootille ainakin.

”Jaa, no se on kyllä aika halpa.”

”Joo. Sinä ostat sen.”

”No joo, mie otan sen.”

Seurasi maksuvaihe, jossa ääliöäidille näytettiin, kuinka kaupassa toimitaan. Pakkaus kaivoi kupeestaan tai jostain lipaston kulmalta jonkin hylkäämäni muovisen "etukortin", joita jokaiselle kuluttajalle joka kulmakaupasta tyrkytetään.  

Tätä lätkää tynkä minulle sitten tarjosi. Kun en itse tajunnut, mitä kortilla tehdä, tökkäsi tenava kyllästyneen näköisenä kortin pystyasentoon lipaston pinnalle niin kuin kortinlukijaan ainakin. Tässä vaiheessa minullakin välähti (hurraa!).

Näppäilin pin-koodin tietävän näköisenä kortin edessä. Kun ostokset oli suoritettu, sain vielä kortin takaisin.

”Kiitos! Ja hei hei!”, toivotti kauppamestari, nyt jo huomattavasti kohteliaammin. (Totta kai, kun oli saanut rahat riistettyä.)

”Näkemiin”, minä vahvistin kohteliaasti.

Samalla kaavalla minut sitten pakotettiin ostamaan hääkutsu, vaatekatalogi, paskainen patakinnas sekä juomapullon korkki. Kaikki maksoivat kaksi euroa. 

Olin varsin tyytyväinen Mummon hintaan, mutta jotenkin minusta tuntuu että kaksi euroa käytetystä juomapullon kierrekorkista on hieman liikaa.  Myös se paskainen patakinnas hiukan epäilyttää. Mutta ostettu mikä ostettu. Tässä se taas tuli todistettua: hyvä myyntitykki myy vaikka sitä jäätä eskimolle.