Lentävät lähtijät ja vaaleanpunainen passi

Teimme sitten pienen pääsiäisreissun Puolaan. Kaiken kaikkiaan reissu oli mitä mainioin, mitä nyt lähtiessä joku hullun lehmän tautia ja synnynnäistä deliriumia poteva ämmäriepu sekoili koko rahan edestä.

Olin juuri toipunut lentsustani, joten ansiokkaana ja ainutkertaisena työntekijänä päätin käydä konttorilla ihan vain pari juttua hoitamassa ja näyttämässä, kuinka helvetin tärkeä ja tunnollinen ihminen olenkaan.

Venyin ja vanuin töissä sitten siinä määrin, että jouduin kuin jouduinkin mukaan "pikapalaveriin" kuuntelemaan jaarituksia muinaisista roomalaisista. Päässä alkoi käydä kirotunmoinen kolke. Sisäinen kello se siellä paukutti sekunteja päässäni, koska muistin, että omat vaatteet olivat vielä pakkaamatta ja Pakkauksenkin jo valitut vaatteet vielä sängyllä odottamassa. Mitään lahjoja isäntäväelle ei tietenkään ollut ostettu, koska olin kaksi viikkoa maannut sängynpohjalla ja totta helvetissä oli tärkeämpää viimeisenä sairaslomapäivänä käydä patsastelemassa työpaikalla kuin sokkarilla.

Saavuin siis kotiin jo valmiiksi myöhässä ja minulle tyypillisessä lähtöstressissä, johon liittyy raivoa, kärsimättömyyttä, helvetinmoista heilumista ja kaahailua kaapilta toiselle. Sain matkalaukun valmiiksi aikamoisessa ennätysvauhdissa ja seisoin jo saappaat jalassa ovensuussa, kun tajusin jotain erittäin tärkeää.

Pakkauksen passi ei ollut messissä eikä minulla harmainta hajua läpyskän olinpaikasta.

Rääkäisin kauhunhuutoni ukolle, joka oli juuri jo kärräämässä kapsäkkiämme kohti autoa. Alkoi perkeleellinen porhallus ympäri kämppää. Vetelimme vetolaatikkoja auki, kiskoimme kaapeista valokuvia, kirjoja, kintaita ja kuitteja ja sohimme papereita sillä lailla sähäkästi, että ne sinkoilivat ilmassa kuin olisivat lottopallokoneeseen joutuneet. Kaivoin laukut, tongin kaapit, nuuskin jopa lääkekaapin ja siivouskomeron. Ei mitään. Passi oli kadonnut kuin pieru Saharaan.

Onneksi älysin tässä vaiheessa vilkaista kelloa. Rääkäisin uudestaan (hieman entistä kovempaa) ja aloin kaivaa esiin kännykkää, koska tajusin, että Pakkaus tarvitsisi väliaikaisen passin. Soitin lentokentän infopisteeseen. Sain monta hyvää ja rauhoittavaa vastausta.

Kyllä, passi olisi mahdollista saada.
Kyllä, paikka oli poliisin piste lentoasemalla.
Kyllä, piste oli vielä auki. (Hurraa vittu hurraa!)
Ai mihinkö asti? Odottakaas hetki, kun tarkistan. Kello seitsemään.

Se siitä rauhasta.

"SEITSEMÄÄN!", minä parkaisin, nakkasin luurin laukkuun ja lähdin kuin ammus Pakkaus kainalossani kohti autoamme. Ukkoni, jota tällaiset katastrofit eivät koskaan juuri kosketa muutoin kuin siten, että hän ärähtelee minulle kesken raivohulluuskohtaukseni idiotismeja tyyliin "Ota ny iisisti", "Koeta ny rauhoittua" ja "Älä ny taas sekoile", seurasi perässäni kuin olisi ollut lomalle lähdössä. Siis hyvissä ajoin.

Kurvasimme lentokentän poliisiasemalle n. klo 18:35. Edellä sohlasi joku bisnesmatkalainen, jonka passi oli jossain hevonvitussa viisumoitavana. Aikamme kuluksi teimme asiat kaikille vielä vähän hankalammiksi ja ramppasimme pariin otteeseen vessassa, joka oli mukavasti lukitun oven ja poliisisedän ovikellon takana.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Pakkaus oli päivän viimeinen asiakas, hänestä saatiin upea passikuva, jossa hän näyttää tuimalta itäsaksalaiselta junioripainonnostajalta ja minä tärisin onnesta, kun olin älynnyt tarkistaa, että paikalle tarvittiin molemmat huoltajat. Olisihan voinut käydä niinkin, että mieheni olisi vain nakannut meidät asemalle.

No, vielä onnellisempi olin, kun sain klo 18:58 käteeni tämän. Tässä tapauksessa värillä ei kuulkaa ollut  väliä, kunhan se oli vaaleanpunainen. Ja koska alan aina täsmällisenä ihmisenä valmistautua matkaan hyvissä ajoin, ehdimme vielä lentokoneeseenkin (!).

Iloista myöhästynyttä pääsiäistä!